maanantai 19. joulukuuta 2016 | 15.55

L'appel du vide — 9. Driving me crazy



On kulunut noin puolitoista kuukautta siitä, kun viimeksi puhuin Anthony Clevelandille.
Ensin en olisi halunnut katkaista välejämme, en todellakaan. Mutta perheen suunnalta oli alkanut tulla painostusta asiaan liittyen, ja se oli muuttunut koko ajan vahvemmaksi ja vaativammaksi. ”Hän ei ole sinulle hyvää seuraa, on parempi, ettet ole hänen kanssaan missään tekemisissä.”
Olin tänä aikana pyrkinyt keskittämään energiani ja patoutuneet tunteeni pianonsoittoon ja siinä kehittymiseen, harjoittelu oli ennen autovälikohtausta jäänyt muutenkin vähemmälle. Sormet löivät kuitenkin vähän väliä vääriin koskettimiin, jolloin soittoni täyttyi korviin terävästi särähtävistä virhesävelistä.




Päiväni kuluivat nykyään aina saman kaavan mukaan, jokainen päivä oli miltei identtinen kaksonen edellisensä kanssa. Aamulla heräsin, kävin suihkussa, menin kouluun, välttelin Anthonya. Yritin opiskella, mutta keskittyminen ei jaksanut pysytellä opittavassa asiassa, vaan lähti usein harhailemaan tuohon kirottuun, vaaleahiuksiseen rääväsuuhun, jonka olisin halunnut unohtaa, mutta mieleni ei siihen suostunut. Koulun jälkeen pyöräilin kotiin, kotona harjoittelin soittoa, kunnes sormet tulivat kipeiksi eivätkä suostuneet enää tanssimaan koskettimilla hallitusti, vaan liikkuivat juuri sinne, minne itse halusivat, kysymättä minulta yhtään mitään. Jossain vaiheessa aina luovutin ja vietin huoneessani loppuillan.
Näin jatkui reilut kuusi viikkoa.



Muutama viikko onnettomuuden jälkeen olin kuullut joltain luokkakaverilta, että Anthonyn vasemmanpuoleinen silmä oli menettänyt suuren osan näkökyvystään. Miten se oli tapahtunut ja kuinka suuri osa näöstä oli pystytty säilyttämään, sitä en tiennyt. Tiesin muiden puheiden perusteella vain sen, että oikea silmä oli säilynyt ehjänä, eikä vasenkaan oikeastaan näyttänyt erilaiselta verrattuna aikaisempaan. Muiden onnettomuudesta aiheutuneiden vammojen parannuttua Anthonyn ulkonäössä ei ollut mitään pysyviä muutoksia.
Tunsin pojan vammautuneesta silmästä hirvittäviä tunnontuskia, vaikka kuulemma rajoittunut näkökyky ei juurikaan haitannut tuon elämää.
Mutta silti. Kaikki minun takiani. Olisin pyytänyt Anthonylta anteeksi, jos olisin uskaltanut.

***



Eräänä ihan tavallisena, sen saman kaavan mukaan etenevänä päivänä, kesken ihan tavallisen matematiikan tunnin, pyysin lupaa käydä kesken tunnin vessassa. Hampaitaan kiristellen  Herra Webster oli antanut luvan, vaikka minun olisi ollut parempi käyttää jokainen mahdollinen minuutti tehtävien laskemiseen. Olin niissä jäljessä.
Luulin olevani käytävässä yksin, kunnes näin ihmisen, joka — ilmeisesti sattumalta — käveli minua vastaan vastakkaisesta suunnasta. Kasvot, joita en olisi halunnut nähdä.
Tai no… ketä yritin huijata? Halusin. En vain saanut haluta.



— Ai, hei Noah. Olisi vähän asiaa.
Ensin ritin juosta pakoon, mutta Anthony oli minua nopeampi. Hän tarttui ranteeseeni ja hellästi, mutta päättäväisesti ja kiskaisi minut takaisin.



— Jätkä, kuuntele. Tätä mykkäkoulupelleily on jatkunut nyt jo reilusti yli kuukauden. Et ole sen autoepisodin jälkeen puhua pukahtanut minulle halaistua sanaa, väistelet katsettani ja on sanomattakin selvää, että sinulla on jotain hampaankolossa ja välttelet minua. Alan ihan oikeasti olla jo kypsä tähän touhuun. Bilsan esitelmän deadline häämöttää, eikä meillä ole kuin johdanto valmiina. Ei ihan tyypillisintä sinua.
Poika piti tauon puheessaan. — En tiedä, mitä olen tehnyt väärin, joten voitko kertoa, niin ehkä voin tehdä asialle jotain?



Suljin silmäni hetkeksi ja taitoin käteni puuskaan. Avasin silmäni ja välttelin Anthonyn meripihkasilmien pistävää ja ärtynyttä, mutta kuitenkin jonkinasteista lämpöä hohkaavaa katsetta.
— Ei tämä sinun vikasi ole, et ole tehnyt mitään väärää. Toimit ihailtavan rohkeasti silloin, ehkä jopa tyhmänrohkeasti, mutta arvostan sitä. Ja kuulin silmästäsi… anteeksi, mutisin kuitenkin tarkoittaen sanojani.
— Älä murehdi siitä, ei se silmäjuttu ole niin paha, Anthony vähätteli. — Vähän on etäisyyksien kanssa vaikeaa, koska kolmiulotteinen näkö ei toimi enää samalla lailla kuin se ennen toimi. Mutta mikä sitten on syysi tälle pelleilylle? hän jatkoi.
Ähkäisin. — Se on vain… äiti ja isä.



— Vittu, Noah! Oikeasti! Joo, tiedän kyllä itsekin, etten minä ole kukaan antamaan sinulle elämänohjeita, mutta lakkaa nyt herranjumala olemasta joku äitisi sätkynukke ja ajattele kerrankin omilla aivoillasi! Kasvata itsellesi jonkinasteinen henkinen selkäranka, on yllättävän vapauttavaa tehdä joskus itse omat päätöksensä! vaaleahiuksinen melkein huusi päin kasvojani.
Ärsyynnyin.
— Anthony, turpa kiinni! Kuule, en välttämättä ota hirveän tosissani sinun neuvojasi perheasioissa. Oma äitisikin on joku budipää!



Anthonyn ilme koveni, ja meripihkasilmiin syttyi nyt aivan uudenlainen raivo.
— Älä saatana vedä äitiä tähän! hän sähähti hampaidensa välistä. — Hän ehkä terästää maailmankatsomustaan ruoholla, mutta ei sentään pakota minua marionetikseen tai täydelliseksi kopioksi itsestään ja sitten rankaise, jos en sellaista kohtaloa halua!
Olin hetken hiljaa.
— Hei, arvaa mitä? kysyin sitten retorisesti, sillä hetkellä hallittu viha äänessäni tihkuen.



— Sait minut juuri tajuamaan jotain. Oikeastaan tämä koko sotku alkaen karkureissustani ja päättyen tähän päivään on sinun syytäsi. En tiedä, mitä oikein teet ja mistä tämä johtuu, mutta et ole häipynyt mielestäni koko tänä helvetin aikana. Ja se on raivostuttavaa ja turhauttavaa, koska olet ihan saatanan ärsyttävä ja haluaisin vain unohtaa sinut ja olemassaolosi, koska jokainen ajatus ja muisto sinusta repii minua sisältä rikki. Mutta jostain syystä se ei onnistu, ja voilà, tässä sitä ollaan, aivan järjen ja hulluuden rajamailla! Aiemmin olen syyttänyt kaikesta äitiä, mutta nyt tajuan, että sinä se tässä minut hulluksi teet, ei äiti! sylkäisin sanat päin silminnähden raivostuneen Anthonyn kasvoja.



— Ai, nyt ruvetaan sitten puhumaan hulluuden partaalle ajamisesta? poika karjaisi. — Hyvä sinä olet siitä aiheesta minulle saarnaamaan yhtään mitään, itse teet ihan täsmälleen samaa koko ajan! Käyttäydyt niin, että sinua on ihan helvetin vaikeaa lukea. Ensin sairaalassa sanoit, ettet ole lähdössä minnekään, muistatko? En tiedä, merkitsikö se sinulle mitään, mutta minulle merkitsi, ja aika hitosti merkitsikin! Luotin siihen sinulle ehkä mitättömään lauseeseen. Ja se oli selvästi virhe, koska sitten katkaisitkin välit sanomatta sanaakaan ja nyt välttelet minua kuin pahinta syöpäläistä, jonka voi vain maan päältä löytää! Jos joku tässä ajaa jonkun hulluksi, niin sinä minut tuolla pelleilylläsi! hän huusi nyt suoraan.



— Selvä, ollaan sitten hulluja vaikka molemmat!
Se oli viimeinen lause, jonka huusin ennen kuin käännyin takaisin tulosuuntaani ja juoksin koulun ovesta ulos. Anthony ei juossut perääni, ja hyvä niin. Otin pyöräni pyörätelineestä ja lähdin polkemaan lujaa vauhtia kotiin.



Poljin niin, että jalkoihin alkoi nopeasti sattua. Halusin kotiin. Äkkiä.
Kello oli vasta hiukan yli yhdeksän, ja pahin aamuruuhka oli mennyt jo ohi. Teillä ei liikkunut minun lisäkseni juuri ketään. Toisaalta, oli aivan se ja sama, olisiko liikkunut.



Kyyneleet pyrkivät itsepintaisesti valumaan poskille. Ensin yritin sipaista ne vain nopeasti pois ja jatkaa eteenpäin, mutta jossain vaiheessa luovutin ja annoin suolaisen veden virrata taistelematta vastaan sen enempää. En tiedä, miksi niin tapahtui, miksi aloin itkeä juuri nyt.
Ehkä yksi kamalimmista tunteista maailmassa on se, kun viha ja raivo tulevat tahattomasti ulos kyynelten muodossa. En minä ollut surullinen, olin pikemminkin raivoissani.



Ajoin leikkipuiston ohi. Se saman leikkipuiston, jossa vietin kerran Anthonyn kanssa aikaa ja nukuin hänen kanssaan yön ulkona. Mieleen tulvahti muistoja, joita en sillä hetkellä olisi halunnut muistaa.
Okei, olin surullinen. Raskaat sadepisarat putoilivat poskilleni, ja taivas tuntui itkevän kanssani.



”Tiedätkös, ei sinua olekaan aivan niin helppoa vihata.”
”Ehkä ei sinuakaan, vaikka oletkin välillä ihan semiärsyttävä.”
Haluaisin vihata häntä ja unohtaa hänen typerän naamansa ja koko olemassaolonsa, mutta jokin osa minussa ei kykene siihen.



Jokin osa minussa ei kyennyt jättämään häntä silloin yhtenä iltana katukivetykselle makaamaan, vaikka osasin odottaa minulle koituvien seurausten olevan kovia. Vaikka hän ei merkinnyt minulle mitään. Hän oli vain yksi ihminen muiden joukossa, siinä kaikki. Vai oliko sittenkään?



Hän otti minun vuokseni aivan jäätävän riskin tehdessään päätöksen lähteä ajamaan ruosteisella autonromulla poliiseja karkuun. Aivan tuhoon tuomittu idea, jossa hänellä itsellään ei ollut mitään muuta kuin hävittävää, mutta hetkeäkään miettimättä hän teki niin. Minun vuokseni.



Ja siitä hyvästä hän joutui tehohoitoon ja menetti lähes kokonaan toisen silmänsä.
Mutta oliko hän vihainen minulle sen takia?
Ei.



Aloin vihdoin ymmärtää, miksi en pystynyt vain yksinkertaisesti unohtamaan tuota ärsyttävää, mutta ihailtavan lämminsydämistä ja pyyteetöntä luupäätä.
Ja olin juuri omalla idioottimaisuudellani pilannut kaiken, aivan kaiken.
Itkuni karkasi kevyiden pilvien täyttämälle, sinisen ja haalean punaisen väreissä hehkuvalle aamutaivaalle.

***

Hyi, oon kamala! >.< I seriously feel bad for those two.
En uskalla luvata seuraavan osan julkaisuajankohdasta mitään, mutta nyt näyttää siltä, että se on aika pian. Kunnon inspiraatiovyöry. :D

12 kommenttia:

  1. Yäää sä koukutit mut tähän.
    En yleensä fanita homopoikatarinoita (monet on turhan kliseisiä ja/tai siirappisia mun makuun ja muutenkin, homotarinat nyt vaan tuntu yhdessä vaiheessa olevan lähinnä muoti-ilmiö ja sillä sitten ratsastettiin hamaan auringonlaskuun) mutta sinä luopio sait mut lukemaan tätä silmät levällään :D

    Kai mun pitäs jotain oikeetakin palautetta antaa, nimittäin alun kuvat on tosi hienoja ja tunnelmallisia rajauksineen. Itse oon tosi huono tekemään vähänkään erikoisempia rajauksia. :)
    Valkoiset silmämunanestekyyneleet ehkä vähän häiritsi, mutta noi lopun kuvat ♥_♥ Wää.
    Kiitos tästä. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haa, yritin olla tekemättä tästä liian kliseistä, mahtavaa jos en sortunut siihen ja karkottanut ihmisiä kilometrin päähän! :D <3

      Noiden kyyneleiden kohdalla ajatustenjuoksu meni jotenkin näin: "okei, Noah tarvii kyyneleitä. Noi on hyvät... eiku hetkinen, nää näyttää kyllä vähän liian kirkkailta ja valkosilta. Läpinäkyvyysslideria reilusti alaspäin, joo nyt on hyvä. Kokeillaas pelissä. Ei perkele, eihän noi ees erotu lähes yhtään CAS-tilan ulkopuolella!! Takas vaan muokkaamaan. Slideria ylöspäin, onkohan tää liikaa? Voi jumaliste, on, näyttää melkeen siltä, että tää jätkä itkis maitoa. CASin lataamiseen menee tuhottoman pitkään, ANTAA OLLA EN JAKSA". Kyyneleet on ongelmallisia, vähän pitää vielä hioa tulevia osia varten! XD

      Apua, kiitos hurjasti kehuista! x3 ♥

      Poista
  2. Jes, tilanne etenee vihdoinkin. Kenties ensi osassa (tai sitä seuraavassa) pojat päätyyisivät lähemmäs toisiaan ihan kunnolla. ( ͡° ͜ʖ ͡°)

    VastaaPoista
  3. YAAAA-AAA-AAAS GIRL!!
    Ei yaas sille, että Noah ja Anthony on riidoissa, mutta yaas uudelle osalle ja sille, että Noah taitaa viimeinkin alkaa ymmärtää, mitä tässä oikein on meneillään >:-)

    Oot jatkanut kuvakulmilla leikittelyä, ja edelleen lopputulos on erittäin bueno! Musta tuntuu, että aika harva uskaltaa kokeilla rajojaan kuvien rajaamisessa (hehe), ja aika monesti jäädään sinne pariin ihan tavallisimpaan kuvakulmaan. Tietysti niitä "perinteisiä" rajauksia saa ja pitääkin olla, koska liika on aina liikaa, mutta kyllähän tää nousee aivan uusille leveleille, kun lisää sekaan mausteeksi vähän erilaisempiakin kulmia :-) Tykkään edelleen sun ratkaisuista tosi kovasti! Herätät näissä kuvissa ihan uudenlaista eloa ja pidät mielenkiintoa yllä.
    Ainoa asia, mihin kiinnittäisin vähän huomiota on se, että kuvia ei kannata rajata ihan tasan nivelten kohdalta :-) Kaulan alussa tai lopussa oleva nivel taitaa olla se, mistä oot nyt kertaan tai pariin vetänyt poikki. Se luo helposti kuvan tavallaan loputtomasta raajasta (tai tässä tapauksessa kaulasta). Ei sillä, en mä oo kyllä noihin "mokiin" kovin montaa kertaa törmännyt, eivätkä ne kovin vakavia juttuja sinänsä olekaan :D Jos jostain nyt pakko olisi jotain rakentavaa sanoa, niin siitä. (Muuta en sitten keksikään :p)

    Aaaaa, tykkäsin kuvien lisäksi myös tekstistä ihan älyttömästi! :D Tykkäsin sanavalinnoista, joita oot tässä osassa käyttänyt, ja sun käyttämistä kuvailutavoista! Noahin ja Anthonyn riita oli kaikessa dramaattisuudessaan jotenkin kauhean suloinen. Edelleen - kiemur kiemur!

    Sanottava loppui nyt kesken, vaikka jotain kommentoitavaa mulla piti vielä olla. No jaa, tiedät varmaan kuitenkin hokemattakin, että rrrrrakastan tätä tarinaa ja noita poikia ja haluan LISÄÄ >:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii, alkaa pikkuhiljaa Noahillakin raksuttaa! >:3

      Haa, kiitän! :3 vähän aina qmottaa leikkiä kuvakulmilla, aattelen, että mitä jos tää näyttääkin lukijoiden mielestä ihan urpolta ja ääh :D
      Joo, tajusin vasta nyt noi mokat, demn. Oon lähinnä yrittäny rajata pois simien urpoja ilmeitä ja näin, en muistanu tota, ettei kuvia kannata pätkästä nivelten kohdalta, kiitos kun muistutit! ^w^

      Aaww, kiemur kiemur! <3

      Kiitos hurjasti kehuista! :3 ♥

      Poista
  4. Wow so much emotions...Bro you made me cry at class, I won't forgive this!

    Okay mut siis, olit tosi taidokkaasti saanu tekstin niin että se todellakin saavutti ainakin mun itkukanavat. Mut tuntuu pahalta noiden rakastavaisten riidan takia, toivottavasti tuulet kääntyy toiseen suuntaan pian (lovey-dovey) *kuuemojeita*

    Ite en noista kuvajutuista hirveesti tiiä, mutta pidin kyllä kovasti luvusta kokonaisuudessaan, ja teit hullunhyvää työtä sen kanssa! Ja ihanaa että tää luku tuli niin heti melkeen sen toisen jälkeen <3

    I'll keep my hopes up for these gay fellows, don't dissapoint me >:3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Apua, I'm sorry! Didn't mean to make my bro cry x_x

      Kiitos paljon kehuista! C: ♥ toivotaan, että tuulet kääntyy!

      Poista
  5. Ensin pakko sanoa että ihana kappale!

    Voi pojat. Kyllä se siitä. Tykkkkäään! Oot loistava kirjoittaja, tässä osassa myös erityisen loistavat kuvat. Tässä on sitä jotain muutakin kuin "iih olen homo, pussailaanko nyt vähän?". :D (ei mulla siis mitään pussailua vastaan ole :P)

    Kiitos osasta (ja edellisestäkin) oli mainiota luettavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mäkin tykkäsin tosta biisistä, se inspiroi tosi paljon tän osan kirjottamisessa! c:

      Kiitos hurjasti kehuista, mahtava kuulla, että tykkäät! ♥

      Poista
  6. Apuapaua en oo kommentoinu minnekkää hetkeen mitään. D: Saanko anteeksi?

    Tuossa noiden riitakohassa olin vaa kokoajan et: "nöynöynöy :cc" Toivottavasti poikien välit korjaantus pian! ;_;

    Noi flashbackit lopussa oli jotenkin kiva lisä, tai sellanen junou. :D Tykkäsin! <3

    Nuo kuvat.. ♥ Oot nii taidokas oikeesti! Uskallat ottaa kuvia erilaisista kuvakulmista ja sun teksti on selkeää ja kivaa luettavaa. Pääsee aidosti sisälle tarinaan.

    Ja komppaan loppuun Aryaa, tykkään myös siitä, miten oot tuonu muutaki ku pelkkää rakkautta ja pussailua tarinaan. Rakkaustarinatki on kivoja, mut usein ne menee liian siirappisiks ja yh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saat anteeksi! :3

      Toivotaan, että kaikki päättyy hyvin. ;-;

      Apua, kiitos paljon kehuista! C: ♥

      Poista

Malli: Simple Grey Variant © Koodikielellä