L'appel du vide — 12. How dare you?

Paljon ehti tapahtua kuukauden aikana. Elämä sellaisena kuin olin sen aina tuntenut, oli jäänyt taakse.

Vanhemmillani ei ollut minuun enää minkäänlaista lainvoimaista käskyvaltaa. Täytin 18 ja hain vuokrakämppää, jonka lattia narisi ja jonka nurkista vuoti sisään kylmää ilmaa, mutta jonka seinien sisäpuolella ei vallinnut kenenkään toisen johtama diktatuuri vaan se elämisen vapaus, joka oli ollut minulle olemassa vain unissa, jotka olivat aina päättyneet kylmään todellisuuteen heräämiseen.

Mutta kuten kaikki elämässä, myös vapaus tuli hintalappu kaulassaan, mikä tiesi töitä, paljon töitä. Pääsin osa-aikatöihin siihen samaiseen minimarketiin, josta Anthony oli minulle kuukautta aiemmin maininnut. Työskentelin iltaisin ja viikonloppuisin, yleensä kassalla toistamassa samoja lauseita kymmeniä kertoja päivän aikana ja yrittäen samalla peittää turhautumisen aiheuttamaa tattia otsassani.

Saisiko olla vielä jotain muuta, näytätkö paperit, haluatko kuitin, haluatko muovikassin, kiitos ja hyvää päivänjatkoa, jaa, ei taaskaan vastausta. Suurin osa asiakkaista oli ihan mukavia, mutta joukkoon mahtui myös epäkohteliaita ja töykeitä mätiä omenia. Sellaiset tekivät työvuoroista vaikeita.

Olin väsynyt. Biologian parityöstä tuli hylätty, ja lensin ulos fysiikan 2. kurssilta. En rehellisesti sanottuna ollut osannut odottaa tällaista elämää. Töitä piti tehdä paljon enemmän kuin olin ajatellut, koska en halunnut ottaa lainaakaan ja olla jatkuvasti velkaa jollekulle. Aina ajoittain olin kateellinen niille lapsille, joiden vanhemmat tukivat heitä rahallisesti maksamalla vuokria ja ostamalla ruokaa. Heillä oli niin paljon helpompaa.

Samalla minulla oli kamala olo. Äitiä lähtöni ei varmastikaan haitannut — olipahan yksi häpeätahra vähemmän elämän vaatekankaassa — mutta kääntäessäni selkäni perheelleni särjin samalla isäni ja siskoni sydämet. He olivat minulle kilttejä, mutta ainoa vaihtoehtoni oli ollut lähteä kerralla ja kokonaan.

Mutta olin silti onnellinen, että minulla ylipäätään oli perhe edes olemassa ja puhelimen päässä. Olin miettinyt paljon sitä, miltä Anthonysta mahtoi tuntua tulla isänsä hylkäämäksi. Whitneyn kertomat asiat olivat jääneet kummittelemaan mieleeni, mutta en ollut voinut kysyä asiasta pojalta itseltään. Toivoin vain, että hänellä olisi kaikki hyvin.
Elämä oli suurelta osin syvältä ja vei minusta viimeisetkin mehut. Yksin ollessa jäi paljon aikaa ajatuksille, jotka yltyivät joskus hyvinkin raskaiksi.

Mutta ainakin sain olla luupääni kanssa.

Olin taas tekemässä silmäluomet uupumuksesta raskaina iltavuoroa. Asiakkaita ei ollut yhtäkään, ja minua nukutti. Kun kuitenkin näin Anthonyn kävelevän sisälle kauppaan, piristyin hieman.
— Hyvää päivää, herra, tervehdin liioitellun asiakaspalveluhenkisesti. — Miten pieni puotimme voisi tänään palvella teitä?
— Sori, minun persettäni nuolemalla et valitettavasti saa kuukauden työntekijän titteliä, Anthony naurahti. Hän vakavoitui sitten hiukan. — Halusin vain tulla katsomaan ja varmistamaan, ettet ole jo kuollut vitutukseen.

Haukottelin ja katsoin sitten maahan.
— Jos ihan rehellisiä ollaan, niin ei se vitutuskuolema kovin kaukana ole. Olin tänään koulussa neljään asti, juoksin sieltä tänne ja nyt teen kolmatta tuntia töitä. Edellisistä kunnon yöunista on varmaan viikko, tilitin uupuneena.
Anthony katsoi minua pahoittelevan näköisenä ja virnisti sitten.
— En enää ihmettele, miksi jotkut päättävät palkkatöiden sijaan mieluummin myydä persettä. Helppoa rahaa. Sinuna olisin varmasti harkinnut jo alanvaihtoa, hän tokaisi. Älähdin tuskasta, tuon rääväsuun vitsit olivat välillä niin tajuttoman surkeita, että se miltei sattui fyysisesti.
— Ha ha ha, olet sinäkin kyllä välillä yksi koomikko.

Nostin sitten katseeni Anthonyn meripihkasilmiin ja hymyilin.
— Kiva, että tulit, Ace. Täällä on vähän yksinäistä.
— Hei, alat jo oppia tuon nimiasian! Ja anytime, blondi vastasi ja väläytti pienen hymyn. Se kuitenkin hyytyi, kun joku astui sisään ulko-ovesta ja oma, rauhallinen hetkemme pyyhkiytyi pois.

— Hei, tervehdin asiakasta yrittäen kuulostaa pirteältä.
— Päivää, asiakas vastasi tyynen kuuloisena. Hänen äänessään oli jotain selittämättömällä tavalla tuttua, mutta en keksinyt, mitä se oli.
Anthony jähmettyi paikalleen kuullessaan äänen. Hän kääntyi katsomaan tulijaa, mutta mies oli jo ehtinyt kadota hyllyjen väliin.

— Kaikki hyvin? kysyin Anthonylta kummastuneena hänen reaktiostaan. Poika pudisti päätään.
— Olen varmaan vain tulossa hulluksi. Tuon jätkän ääni vain muistutti erehdyttävästi erästä… vanhaa tuttua, hän sanoi mietteliään kuuloisena.
— Hassua, minäkin olin kuulevinani siinä jotain tuttua, vastasin, minkä seurauksena Anthony nosti katseensa ja näytti hämmästyneeltä.

Pian mies käveli kassalle ja alkoi latoa ostoksiaan hihnalle. Pyykinpesuainetta, vaippoja, kahvia, kaikkea, mitä tyypillinen perheenisä nyt ostikaan.
Anthonyn katse oli nauliintunut tähän mieheen. Hän katsoi tuota pitkään hievahtamatta.
— Faija, hän totesi jäätävällä äänellä.

Mies kääntyi katsomaan Anthonya ja oli hetken hiljaa.
— Poika?
He kumpikin olivat hiljaa ja tuijottivat toisiaan. Viha kiiri Anthonyn katseeseen. Pinnan alla kupli seitsemän vuoden ajan tukahdutettu raivo, joka purkautuisi hetkeä minä hyvänsä.
Siinä hän oli. Isä, joka oli hylännyt perheensä seitsemän vuotta sitten ja häipynyt sanomatta sanaakaan jättäen samalla valtameren kokoisen repeämän poikansa sydämeen. Kaikki nämä vuodet poika oli hiljaa yksin miettinyt, missä hänen isänsä oikein oli, miksi hän oli lähtenyt ja olikohan hän enää edes elossa. Ja siinä hän nyt osti vaippoja ja vauvanruokaa uudelle lapselleen, joka oli Anthonya tärkeämpi.
— Anthony, voin selittää--, mies aloitti, mutta lause keskeytyi Anthonyn karjaisuun.
— Älä vittu kutsu minua sillä nimellä!

Anthony karkasi raivoissaan ja vasen nyrkki edellä vanhemman miehen kimppuun. Ensimmäinen lyönti oli hyvin kova, siihen kulminoitui ensireaktio ja suurimmat patoumat. Vaikka ehkä olisi pitänyt mennä väliin, jätin sen tekemättä. Minusta tuntui, että Anthony tarvitsi tätä.
— Saatanan runkku! hän huusi ja löi uudestaan. Mies ulvahti kivusta muttei lyönyt takaisin. Hän yritti torjua iskuja käsillään, mutta tuloksetta.
— Kunniaton, itsekäs paskapää! Kuinka oikein kehtaat näyttää petturin naamaasi täällä? Anthony jatkoi karjumistaan raivonkyyneleet silmäkulmiin pyrkien.

Poika jatkoi isänsä löylyttämistä armotta. Miehen nenästä alkoi vuotaa verta.
— Minä voin selittää! Ole kiltti ja kuuntele minua hetki! hän yritti huutaa. Raivon sokaisema poika ei kuitenkaan kuunnellut, saatikka sitten välittänyt.

Hän oli jo isäänsä vahvempi, eikä mies muutenkaan laittanut aktiivisesti vastaan tai yrittänyt lyödä takaisin.
— En halua kuunnella typeriä tekosyitäsi! Anthony sihahti, nosti miehen ilmaan ja paiskasi heitolla maahan.

Hän jäi siihen makaamaan vaikeroiden samalla kivusta. Anthony seisoi suorassa ja katsoi isäänsä alaspäin.
— Siinä pientä maistiaista sinulle siitä, mitä itse teit, hän sanahti kylmästi.
— Siinä on vain se ero, että mustelmat paranevat, murtuneet luut luutuvat takaisin ja veren voi pyyhkiä kasvoilta pois. Henkiset murtumat ovatkin sitten asia erikseen. Niitä sinä mäiskit minulle oikein ilolla, ilman pienintäkään säälin tai omantunnon ripettä. Miksi minunkaan pitäisi siis sääliä sinua?
— Tiedän, etten voi puolustella tekojani mitenkään, mutta pyydän sinua kuuntelemaan! mies korahti.

— Lopeta. En halua kuunnella yhtäkään omasta mielestäsi hyvää syytä sille, miksi päätit häipyä huitsin helvettiin elämästämme ja rikkoa meidät molemmat, minut ja äidin. Kuvittele, hän odottaa sinua yhä kotiin, seitsemän helvetin pitkän vuoden jälkeen, koska hän ei vieläkään suostu päästämään irti turhasta toivosta, Anthony puhui nyt hillitymmällä äänellä kyyneleet itsepintaisesti poskille valuen. — Ja koska se ei vielä riittänyt, päätit sitten mennä etsimään itsellesi uuden vaimon ja perustaa uuden pikku perheen, vähän kivemman ja tärkeämmän kuin edellinen, ainakin siitä päätellen, ettet ainakaan vielä ole ehtinyt dumpata sitä. Ja sitten tulet vielä tänne. Et pelkästään käännä veistä haavassa, vaan myös suurennat koko paskaa ja teet siitä entistä tulehtuneemman.

Katsoin tilannetta järkyttyneenä ja hievahtamatta. En ollut tiennyt, että asia oli Anthonylle noin kipeä. Enkä osannut tehdä tässäkään tilanteessa mitään muuta, kuin antaa asioiden vain tapahtua. Family business.

— Toivottavasti olet kiltimpi uusille lapsillesi etkä murskaa heidän sydämiään. Koska niin siinä käy, kun hylkää perheensä ja katoaa kuin tuhka tuuleen. Äläkä enää ikinä yritäkään puhua minulle tai ängetä takaisin elämääni. Se juna meni seitsemän vuotta sitten.

***

Ohhoh. Nyt sattuu ja tapahtuu.
Pahoittelut tauosta, ei ollut motivaatiota, koska luulin, ettei ketään enää kiinnosta koko paska ':D mutta ilmeisesti ainakin jotkut oli jäänyt näitä jäbiä kaipailemaan, niinku mä myös. Kyllä mä haluan tätä tarinaa jatkaa.
Ace vähän reagoi. Billy Clevelandin katoamistemppu mainittiin ekan kerran osassa 6, mikäli joku muistaa.