sunnuntai 1. tammikuuta 2017 | 18.57

L'appel du vide — 10. Nonsensical



Sadepisarat rummuttivat nopeatempoisesti kotitaloni ulkoparvekkeen harmaata, kylmää betonialustaa. Tasaisin väliajoin uusia kyyneleitä karkaili silmäkulmistani jo valmiiksi suolaisen märille poskilleni. Kasvoihin kävi melko navakka tuuli, mikä yhdistettynä kylmiin sadepisaroihin sekä poskille jatkuvalla syötöllä virtaaviin kyyneliin ei tuntunut ollenkaan mukavalta. Tosin, mikä tässä tilanteessa olisi tuntunutkaan?




Olin pilannut kaiken, aivan kaiken, ihan vain omalla tyhmyydelläni ja loputtomalla jääräpäisyydelläni. Olin käyttäytynyt kuin pahemman luokan mänttipää ja ajattelematon idiootti, sekä äskeisen tunnemyrskyn kourissa että sitä edeltävänä aikana.
Olin sanonut kamalia asioita, eikä Anthony luultavasti antaisi niitä enää anteeksi.
Minut oltiin aina kasvatettu olemaan kiltti ja kunnollinen, enkä aiemmin elämässäni ollut juurikaan joutunut ihmisten kanssa ongelmiin. Mutta juuri puoli tuntia sitten olin sylkenyt hirvittäviä loukkauksia sekä Anthonysta, että hänen äidistään, joka ei minulle mitään pahaa ollut koskaan edes tehnyt. Mikä oli mennyt pieleen?



Kaupunki alhaalla näytti autiolta ja hiljaiselta betoniviidakolta, miltei ristin sielua ei liikkunut sen harmailla kaduilla. Okei, ymmärrettävää, kello oli vasta varttia vaille kymmenen, ei kukaan liikkunut tähän aikaan kaupungilla. Kaikki olivat joko töissä, koulussa tai tekemässä jotain muuta hyödyllistä. Sitten olin minä, joka istui 9. kerroksen parvekkeen lattialla itkemässä ja surkuttelemassa omaa, kurjaa kohtaloaan.
Se ei auttaisi mitään, ei yhtään mitään, tiesin sen itsekin. Minun pitäisi tehdä asioille jotain, soittaa tai laittaa viesti Anthonylle, pyytää anteeksi suutuspäissäni laukomiani solvauksia, yrittää palauttaa kaikki taas hyväksi, korjata se, mikä oli mennyt rikki. Mutta olisiko minusta siihen?



Kaivoin kännykkäni taskustani, aikeenani kirjoittaa Anthonylle lyhyt anteeksipyyntöviesti ilman sen kummempaa selittelyä. Olisin mies ja ottaisin vastuun typeryyksistäni niitä enää enempää pakoilematta. En kuitenkaan ehtinyt tehdä niin, kun huomioni kiinnittyi tuntemattomasta numerosta tulleeseen WhatsApp-viestiin.
Hei, Noah. Tässä on Sandra. Ace pyysi minua välittämään viestin, että haluaisi nähdä sinut koulun viereisessä leikkipuistossa kahdeksalta tänä iltana. Hän olisi ilmoittanut itse, mutta häneltä oli akku loppu.”
Nyt haiskahti kyllä kusetus. Katsoin viestiä vettynein, mutta epäilevin silmin. En ollut aivan varma, mikä tässä oli outoa, mutta joku ei nyt täsmännyt.
Mutta toisaalta, mitä hävittävää minulla olisi? Korkeintaan Anthony tekisi minulle vain oharit, enkä minä nyt niihin kuolisi. Päätin mennä.

***


Kello oli kymmentä vaille kahdeksan, ja aurinko oli jo alkanut painua horisontin taakse maalaten taivasta punaisen ja keltaisen eri sävyillä. Valoa kuitenkin riitti vielä niin, etteivät katulamput olleet syttyneet. Odotus tuntui ikuisuudelta, ja epätietoisuuteni oli miltei käsinkosketeltavan tukahduttavaa.
Odotin noin kymmenen minuuttia hiljaa paikallani, kunnes kuulin vastakkaisesta suunnasta tuttujen askelien ääniä.



— Halusit ihan välttämättä, että tulisin tänne, joten tässä sitä ollaan. Raahasin luuni tänne, vaikka en kyllä rehellisesti sanottuna tiedä, miksi edes vaivauduin. Mitä asiaa sinulla oli? Anthony kysyi turhautuminen äänessään paistaen. Kurtistin kulmiani.
— Miten niin minä halusin? Sinähän se minut tänne pyysit. Sandra sanoi, sanahdin ihmetellen.
— Häh? Hän sanoi minulle, että sinulla oli akku loppu, joten hän välitti viestin, että halusit minut tänne, Anthony tokaisi vastaukseksi. Huokaisin tuskaisesti, miltei dramaattisen kuuloisena, kun tajusin meidän tulleen huijatuiksi. Mutta millä ihmeen motiivilla?
— Sandra perkele…!



Hengitin kerran hitaasti sisään, sitten hitaasti ulos.
— No, nyt kun kerran olemme täällä, niin mitä jos puhuttaisiin asiat läpi, eikä jätettäisi niitä roikkumaan tällä lailla tyhmästi? Melkein aikuisiahan tässä ollaan, ei lastentarhaikäisiä.
— Hmph, miten vain, Anthony hymähti ja istui vastahakoisesti penkin toiselle laidalle.



Anthony istui penkillä nojaten toisella kädellään vihreäksi maalattuun, metalliseen käsinojaan. Minä tuijotin jonnekin kaukaisuuteen. Istuimme kumpikin hiljaa jonkin aikaa. En aivan tarkkaan tiedä, kuinka kauan, mutta minulle se tuntui pieneltä ikuisuudelta. Koko tämän ikuisuuden ajan tunnelma oli painostava ja kiusallinen.
— Kuule, rikoin sitten hiljaisuuden. — Se, mitä sanoin silloin koulussa… sen ei ollut tarkoitus kuulostaa niin pahalta, kuin miten se loppujen lopuksi tuli ulos. Käyttäydyin kuin idiootti, myönnän sen. Itse asia oli totta, mutta muotoilin sen päin…
Lauseeni keskeytyi. En keksinyt oikeaa sanaa. En halunnut kiroilla enää enempää, hyvän maun rajat oli kielenkäytössäni ylitetty jo ajat sitten.
— Kiroile vain, vedit pajatson jo muutenkin aika lailla tyhjäksi aiemmin tänään, Anthony luki ajatukseni.
— … muotoilin sen aivan päin helvettiä. Ja olen siitä pahoillani. Ei sinun pitäisi joutua kuulemaan sellaisia solvauksia.



Katseeni painautui hitaasti kengänkärkiini.
— Mutta oli sille ihan syykin, miksi otin sen asian niin raskaasti, sanoin sitten hiljaa.
Anthony kääntyi hiukan minuun päin, ilme kysyvän näköisenä.
— Se, mitä sanoin, oli totta. Et ole häipynyt mielestäni ja ajatuksistani koko tänä aikana. Et yhden yhtä kertaa. Ja se ajaa minut ihan aikuisten oikeasti hulluksi. En ennen tätä päivää tiennyt, mikä juttu siinä oli, mutta nyt pelkään, että ymmärrän vihdoin.



Anthony kääntyi hiukan poispäin, ja hetken aikaa oli hiljaista.
— En minäkään mitenkään mallikelpoisesti ole viime aikoina käyttäytynyt, myönnetään, hän naurahti sitten kevyesti. — Olen käyttäytynyt kuin mikäkin persehermanni runkkari ja A-luokan mulkvisti, eikä sekään ole oikein.
En voinut pidättää nauruntyrskähdystäni lapsellisille solvauksille, joita Anthony itsestään käytti.
— Neh, ansaitsin sen, sanahdin.

(musiikkia! > Click! < )


Anthony kääntyi hitaasti minuun päin ja laski kädet syliinsä lepäämään.
— En minä sinua vihaa, vaikka saatankin välillä näyttää siltä. Ja oikeasti, sori siitä, mitä sanoin aiemmin, hän sanoi rauhallisesti. Hymyilin pienesti, mutta painoin sitten katseeni takaisin kenkiini.
— Tämä on ihan typerää. En minä halua olla sinusta erossa, mutisin. — Olet sinä loppujen lopuksi ihan ok jätkä.
Anthony hymähti, ja hänen seuraava siirtonsa meni kategoriaan ”didn’t see that one coming”.



— Älä sitten ole, hän sanahti aavistuksen verran ilkikurisesti ja nappasi kiinni kädestäni. Säikähdin ja miltei huitaisin tuota kasvoihin pelästyksissäni.
— Pakko olla, lähes huudahdin aukoen suutani kuin kuivalle maalle kiskaistu kala. — Vanhemmat eivät sietäisi sitä, jos olisin vielä sen autoepisodin jälkeen kanssasi tekemisissä. He vihaavat sinua, tai ainakin äiti vihaa. Ja vielä enemmän hän vihaisi minua, jos saisi tietää, että olen nytkin sinun kanssasi!



Anthony katsoi minua rauhallisin silmin.
— Pro tip: haistata pitkät heidän natseilulleen. Ajattele kerrankin omilla aivoillasi, kasvata itse oma selkärankasi, katkaise jo se hiton napanuora. Yllättävän vapauttavaa, suosittelen, poika sanahti edelleen ilkikurisesti hymyillen.
— M-mutta eihän siinä olisi mitään järkeä! huudahdin aavistuksen katkonaisesti.
Anthony hymähti pienesti. — Annas, kun kerron sinulle salaisuuden.



— Ei kaikessa tarvitse aina ollakaan.
Anthonyn kädet kiertyivät ympärilleni. Hetken aikaa oli lähellä, etten suoraan hypännyt ylös penkiltä ja juossut pää kolmantena jalkana karkuun. Oikea käteni melkein nousi vastustamaan, mutta jäi sitten aloilleen ja laskeutui takaisin reidelleni.



Olisin voinut perääntyä.
Minun olisi pitänyt perääntyä. Todellakin olisi pitänyt. Olisin tämän seurauksena niin kuollut.
Mutta jokin pieni osa minusta käski jäämään. Mitä hyötyä olisi juosta pakoon jälleen kerran? Tämä oli se, mitä halusin, mikä teki minut onnelliseksi. Miksi siis kieltää se ja jatkuvasti uhmata sitä, minkä sydämessään tiesi todeksi?



Ja se pieni osa voitti.

Sinä oot se päätös jonka pyörrän,
takki jonka käännän, vaikka pelottaa.
Sinä oot se mihin loppuu kohtuus,
mistä alkaa hulluus, järjetön rakkaus.

***

Muahahaa. Sandra shippaa. Ajatus ei kulje. Paljon kuuemojeita. Hyvää uutta vuotta kaikille, toivotaan, ettei 2017 ole yhtä perseestä kuin edeltäjänsä. <3

14 kommenttia:

  1. THE SHIP HAS SAILED!
    Kiitoksia, aloitit vuoden 2017 homorakkauden puhkeavalla kukalla, and it's hella beautiful!<3

    Ihanaa et noi kaks sopi ja päästiin tähän pitkään odotettuun kohtaukseen, kai vielä tulee jatkoa? Pää ei suorastaan kestäisi jos se loppuisi tähän. Kuvat oli tosi hienosti tehtyjä, tykkäsin myös kyynelistä tosi paljon sillä ne näytti pikkasen paremmilta kuin aiemmassa osassa. C:

    Haluun lisää kohtauksia Sandrasta, sen pitää ryhtyy näiden kahen parisuhdeterapeutiksi!:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. YAAS, IT HAS!

      Tulee vielä jatkoa, don't you worry. >:3

      Kiitos kehuista! <3 ja haha, Sandra the parisuhdeterapeutti :DD

      Poista
  2. Mä en nyt osaa sanoa yhtään mitään järkevää (mulla olis tuossa semikiireellinen henkilökohtainen viesti odottamassa ja sen lähettäjä varmaan haluaa vastauksen asap... mutta sinä ruojake tarinoinesi veit keskittymiskykyni ja annoit mulle syntisen hyvän mahdollisuuden laistaa velvollisuuksistani), paitsi tämän:

    Tästä osasta:
    — Pro tip: haistata pitkät heidän natseilulleen. Ajattele kerrankin omilla aivoillasi, kasvata itse oma selkärankasi, katkaise jo se hiton napanuora. Yllättävän vapauttavaa, suosittelen, poika sanahti edelleen ilkikurisesti hymyillen.

    Edellisestä osasta:
    — Vittu, Noah! Oikeasti! Joo, tiedän kyllä itsekin, etten minä ole kukaan antamaan sinulle elämänohjeita, mutta lakkaa nyt herranjumala olemasta joku äitisi sätkynukke ja ajattele kerrankin omilla aivoillasi! Kasvata itsellesi jonkinasteinen henkinen selkäranka, on yllättävän vapauttavaa tehdä joskus itse omat päätöksensä!

    Anthony, lakkaa toistamasta itseäsi plz :D

    Mutta aww, ihana juonikuvio tuo että poikien yhteen saattaja ei olekaan kumpikaan heistä ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, sori! :D mut aina voit perustella sille lähettäjälle, että viivästymiselle oli ihan hyvä syy! Okei ei ehkä.

      Oh fudge, kolmelta yöllä kuolemanväsyneenä mun ei pitäis enää kirjottaa! XD ai miten niin päähän on jumiutunu täsmälleen samat lauseet pikkasen liikaa?

      Hihii, Sandra shippaa >:3 kiitos! <3

      Poista
  3. Aww! <3 Nyt ne vihdoinkin suuteli. :3

    Tästä ei kyllä seuraa mitään hyvää kun Noahin vanhemmat saa tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihii <3

      Joo ei kyllä! D: (kyllä, tuo lause kuulosti erittäin fiksulta)

      Poista
  4. MÄ EN KESTÄ! Tätä on odotettu, ai että <3 Mulla on nyt niin molester moon-ilme mun kasvoilla, virnuilen vaan koko ajan kun kirjotan tätä kommenttia XD
    Noah on niin komea *___* Ja those eyebrows are on fleeeeeek girlll (miks en osaa kommentoida mitään muuta kuin simien ulkonäköä, voi perkele nyt)

    No, en mä kyllä mitään muuta keksi kuin että rakastin tätä osaa. Toi viimeinen kuva oli aivan täydellinen, mainly koska toi taivas tossa taustalla on niin monivärinen ja ihana ja äääääää en kestä oikeesti. Ei tästä tuu mitään, oon liian innoissani etten saa mitään järkevää kommentoiduksi :DD

    Uutta osaa odotellen! <3
    -hedgehog-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, mullakin aika kuuemoji-ilme kun kirjotin tätä osaa! XD <3

      Jennin erästä kommenttia johonkin aikaisempaan osaan lainaten: Namu-Noah <3 se tunne kun simshahmolla on paremmat kulmat ku mulla tulee ikinä olemaan. Nyyh. ;-; </3

      Apua, kiitos hurjasti kehuista! ♥♥

      Poista
  5. OOOOOO!!1 En pysty! Niin söpöä ;_;
    Jess Sandra! Hyvä sinä >:-) En edes muista, onko se esiintynyt tässä tarinassa joskus aiemminkin, mutta anyways, mahtava tyyppi! yaasss.
    Viimeisen kohtauksen kuvat. Ah, niin ihania. Ja toi ihan viimoinen varsinkin... Olen sanaton. Wow. Se vaan huipentaa tän koko osan niin täydellisesti.

    En oikeasti osaa enää sanoa mitään. Muuta kuin että YAASSSS. *kuuemojeja*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli se punahiuksinen tyttö, joka sillon niiden homojuorujen levitessä tuli sanomaan Noahille, että it's okay to be gay. :D heil Sandra!

      Kiitos hurjasti kehuista! :3 ♥ hihii, paljon kuuemojeja!

      Poista
  6. Hyvä Sandra! Ihanaa pojat! ♥_♥

    Loistavaa työtä, Netta!

    VastaaPoista
  7. VIIMEINKIN! :D Tätä on odotettu liian kauan, vaikka sinällään pidän siitä ettei asiat edenneet liian nopeasti ihan henkilöhahmojen ja juonen kannalta. Alhaalta laskettuna 3 kuva on minusta jotenkin hyvin onnistunut ja jopa tyylikäs. Olet kehittynyt varsinkin kuvaajana huimasti o.o Oikeastaan kaikki kuvat ovat hyviä :D

    Anthonyn nenänvarren koru kyllä hiukan häiritsee, sillä katson aina sitä kuvassa ensimmäisenä ja että siinä on pojan silmät :`D Mutta Hedgehog:ia komppaan, että nuo Noah kulmakarvat O.O Oikeesti ketuttavaa, kun pikseli ukon kulmakarvat ovat paremmat kuin omat :P Sandra is the best! Saisiko tuollaisia ihmissuhde terapeutteja mistään palkattua? Kelpaisi itsellekin c: Tuleekohan Sandrasta eräänlainen terapeutti näiden kahden välille(?) :D

    Noah taitaa olla pulassa kyllä kotipuolessa ja se ehkä eniten mietityttää kuinka pojat sen tulevat hoitamaan. Salasuhtekaan kun ei sinällään ole kiva juttu pitemmän päälle ja kiinni jää aina :c

    Käytän liikaa hymiötä tässä kommentissa, mutta ääh sain taas yliannostuksen shippausta, joka vielä toteutui ;DD Ehkäpä vain lähden koneelta nyt pois ja lakkaan virnuilemasta :`D

    R.H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, finally! :D kiitos kehuista! x3

      Haha, hienot silmät kyllä! XD ja demn those eyebrows, oon kateellinen Noahille :< ja kelpais mullekin tollanen terapeutti. :D

      Noah is in a deep sh!t D: myöhemmin nähdään, että kuinka pahasti.

      Poista

Malli: Simple Grey Variant © Koodikielellä