L'appel du vide — 2. Pride

— Mitä pitää tehdä? Anthony kysyi siirryttyään istumaan viereeni. Vaistomaisesti siirsin tuoliani kauemmas. Tupakan kitkerä haju ällötti minua todella, ja mitä kauemmas pääsisin hivuttautumaan, sitä parempi minun kannaltani.
— Kuuntelitko edes ohjeita? kysyin epäilevästi. Olisi ihme, jos tuo edes tietäisi, missä projektissa oli kyse, vaikka se oli monta kertaa koko luokalle selitetty.
— En, poika vastasi suoraan. — En ollut paikalla tehtävänannon aikana.
Huokaisin raskaasti. — Tämä on se kolmoskurssin pahamaineinen parityönä tehtävä esitelmä. Meidän aiheenamme on  näköaistin solutason mekanismit. Lue vihostasi muistiinpanot vaikka näin ensiksi, sanoin Anthonylle kärsivällisesti.
— Ei minulla ole muistiinpanoja.
Aloin jo nähdä punaista, mutta purin silti hammasta. Tästä työstä tulisi katastrofi, eikä asiaa ainakaan auttaisi se, että alkaisin nyt hiileämään pää punaisena.
— Idiootti…, tuhahdin itsekseni. — No, kirjoita sitten sellaiset.

L'appel du vide — 1. Do I have to?

— Lähtö on sitten tasan viiden minuutin kuluttua, jotta ehdin viedä teidät kouluun ajoissa.
Äidin ääni oli kohtalaisen vakava ja epäsuoralla tavalla hoputtava. Hän on selvästi pannut merkille, etten syönyt murojani kovin innokkaasti, eikä mitä ilmeisimmin ollut asiasta mielissään.
— Kyllä, äiti, pikkusiskoni sanoi lappaen samalla muroja suuhunsa hurjaa vauhtia. Hän halusi aina olla äidille mieliksi ja noudattaa tämän ohjeita ja määräyksiä niin täsmällisesti, kuin kahdeksanvuotiaalle oli mahdollista.
— Mary, älä puhu ruoka suussa, se on paha tapa. Ja Noah, syö murosi.