maanantai 30. toukokuuta 2016 | 17.17

L'appel du vide — 2. Pride



— Mitä pitää tehdä? Anthony kysyi siirryttyään istumaan viereeni. Vaistomaisesti siirsin tuoliani kauemmas. Tupakan kitkerä haju ällötti minua todella, ja mitä kauemmas pääsisin hivuttautumaan, sitä parempi minun kannaltani.
— Kuuntelitko edes ohjeita? kysyin epäilevästi. Olisi ihme, jos tuo edes tietäisi, missä projektissa oli kyse, vaikka se oli monta kertaa koko luokalle selitetty.
— En, poika vastasi suoraan. — En ollut paikalla tehtävänannon aikana.
Huokaisin raskaasti. — Tämä on se kolmoskurssin pahamaineinen parityönä tehtävä esitelmä. Meidän aiheenamme on  näköaistin solutason mekanismit. Lue vihostasi muistiinpanot vaikka näin ensiksi, sanoin Anthonylle kärsivällisesti.
— Ei minulla ole muistiinpanoja.
Aloin jo nähdä punaista, mutta purin silti hammasta. Tästä työstä tulisi katastrofi, eikä asiaa ainakaan auttaisi se, että alkaisin nyt hiileämään pää punaisena.
— Idiootti…, tuhahdin itsekseni. — No, kirjoita sitten sellaiset.




Anthony kohautti olkapäitään ja alkoi sitten etsimään kansiostaan näkösoluista kertovaa monistetta tehdäkseen muistiinpanoja. Kirjan avaaminen oli selvästi liian vaikeaa. Jatkoin itse omien muistiinpanojeni tekemistä. Ne olivat melko aikaisessa vaiheessa. Tässä tulisi menemään aikaa.



— Kuule, saanko kysyä yhtä asiaa? Anthony kysyi yhtäkkiä.
— Kysy vain, vastasin tuolle lyhyesti ja lopetin kirjoittamisen hetkeksi nostamatta kuitenkaan katsettani vihosta.
— Tämä on vain yksi typerä koulutyö muiden joukossa, mutta sinulle tämä näyttää olevan suunnilleen elämän ja kuoleman suuruinen kysymys. Ihan kuin jätkällä ei olisi mitään muuta elämää. Miksi otat tämän niin tosissasi? Eihän nyt huonoihin arvosanoihin kukaan sentään kuole.
Ärsyynnyin pojan utelusta, otin kynän takaisin käteeni ja jatkoin muistiinpanojen kirjoittamista.



— Satun vain ottamaan koulunkäyntini vakavasti. Sen enempää sinun ei tarvitse tietää, et mitä todennäköisimmin ymmärtäisi asiasta yhtään mitään.
Anthony kohautti olkapäitään ja jatkoi kansionsa selaamista. Vähän ajan päästä hän viimein löysi etsimänsä monisteen ja alkoi kirjoittaa siitä muistiinpanoja käsialalla, joka muistutti enemmän harakanvarpaita kuin kirjaimia. En jaksanut alkaa motkottaa huonosta käsialasta. Oli kuitenkin edistystä, että poika vaivautui tekemään edes jotain työn eteen.



Pieneltä ikuisuudelta tuntuneen oppitunnin päätteeksi kello soi merkiksi oppilaille häipyä ulos luokasta. Kaikki muut keräsivät tavaransa ja laahustivat ovesta ulos. Minä jäin vielä hetkeksi. En halunnut riskeerata koko kurssin arvosanaa sen takia, että typerää Anthonya ei selvästi kiinnostanut koko työ pätkän vertaa.



Kävelin rouva Kuechlerin pöydän luo. Opettajaparka näytti melko kärsivältä. En olisi halunnut häiritä häntä enää yhtään enempää, mutta minun oli pakko.
— Rouva Kuechler, aloitin.
— Kerro, Noah, nainen vastasi katsoen yhä tietokoneensa näyttöä.
— Tiedän, että tämä on nyt melkoista vekslaamista, mutta olisiko pareja vielä mahdollista vaihtaa? kysyin arasti peläten hieman toisen reaktiota.
Opettaja huokaisi raskaasti.



— Noah, tiedän, ettet ole mielissäsi tilanteesta. Tähtäät hyvään numeroon tästä kurssista, etkä halua minkään asian seisovan sinun ja kymppisi välissä. Olenko oikeassa? Kuechler kysyi.
Nyökkäsin.
— Oppilaat eivät ehkä huomaa tälläisiä asioita, mutta näen, että Anthonyssa on potentiaalia. Paljon. Hän on fiksu poika, mutta ei valitettavasti käytä älyään ja luovuuttaan ehkä parhaalla mahdollisella tavalla. Jos onnistutte tekemään yhteistyötä ja olette molemmat motivoituneita tähän projektiin, se kymppi saattaa olla jopa mahdollinen. Teidän molempien on vain kanavoitava älykkyytenne oikeisiin asioihin. Joten te kaksi pysytte parina, nainen selitti kärsivällisesti.
Olisin halunnut vielä inttää asiasta, mutta katsoin parhaaksi lopettaa. Rouva Kuechler oli selvästi valintansa tehnyt ja tuomionsa antanut, joten nyt vain kestettiin. Nielaisin.
— Selvä. Hyvää päivänjatkoa, sanahdin vielä ja lähdin luokasta.



Koulupäivä jatkui normaaliin tapaan, eikä matematiikan, kemian ja historian tunneilla tapahtunut mitään merkittävää tai maailmaa mullistavaa. Kun ruokatunnin päätyttyä kello soi, koko luokka siirtyi äidinkielen luokan eteen vain tajutakseen, että opettaja oli poissa, eikä ollut hommannut itselleen sijaista. Luokan oveen oli kiinnitetty To do-tyyppinen lista päivän jokaisen tunnin tehtävistä, jotka piti suorittaa itsenäisenä opiskeluna.
— Tässä se on. 12D, 12.30—14.00. Saatte lisäaikaa kirjoitelmiinne, palauttakaa ne seuraavalla tunnilla. Lukekaa kirjasta sivut 56-70 ja tehkää kappaleesta muistiinpanot, luin paperista ääneen muille.
Pian muuten hiljaisen käytävän täytti iloinen puheensorina. Muut olivat ilmeisesti mielissään siitä, että heidän mielestään kuolettavan tylsä äidinkielen tunti oli peruttu.



Minun olisi luultavasti pitänyt ilmoittaa asiasta äidille. Hän ei pitänyt ollenkaan siitä, että häneltä pimitettiin tietoja, edes vähäisiä. Jostain syystä en kuitenkaan jaksanut välittää, vaan lähdin kävelemään kotiin.



Ei autoa, ei painostavaa hiljaisuutta, ei äidin valvovaa silmää. Oli vain minä, kävelemässä koulusta kotiin. Yksin, ilman kenenkään valvontaa.
Jos äiti saisi tietää, siitä ei seuraisi mitään hyvää. Minulle ja Marylle oltiin aina jankutettu siitä, että lasten on vaarallista kulkea yksin kaupungilla mihin tahansa kellonaikaan, ja siksi aina piti liikkua joko koulubussilla tai vaihtoehtoisesti vanhempien kyydillä. Nyt en jaksanut välittää säännöistä. Kello oli muutenkin vasta hiukan yli puolenpäivän, eikä kaupungissa liikkunut minun lisäkseni juuri ketään.



Saavuin lyhyen kävelymatkan jälkeen kotiin ja avasin ulko-oven.
— Moi, olen kotona, huusin tyhjään asuntoon. Vastausta ei kuulunut. Kukaan ei siis ollut vielä kotona. Se oli oikeastaan ollut odotettavissakin.
Otin kengät jaloistani ja kävelin olohuoneeseen. Yksi talon ehdottomista säännöistä oli se, ettei kengillä menty sisään. Ei ikinä, ei missään tilanteessa, ei edes vähäksi aikaa. Pahin hengenhätä kuten tulipalo saattoi olla poikkeus, muuten kengät jalassa kulkeminen etenkin olohuoneen vaalealla marmorilattialla oli ehdoton no-no. Äiti oli kerran saanut minut kiinni, kun olin juossut kengät jalassa asunnon poikki hakeakseni unohtuneen läksyvihkoni — tämä oli tapahtunut ollessani 10-vuotias, ja sain asiasta erittäin tiukan ja passiivis-agressiivisen saarnan. En halunnut enää samanlaista läksytystä, se oli ollut pikku-Noahille aika kova paikka.



Päästyäni olohuoneeseen otin kännykkäni esiin. Oli sanomattakin selvää, ettemme Anthonyn kanssa saisi esitelmäämme valmiiksi määräaikaan mennessä, jos työskentelisimme pelkästään oppitunneilla. Vaikka ajatus tuntui mielestäni vastenmieliseltä, minun oli pakko viettää aikaa pojan kanssa myös koulun ukopuolella. Etsin Anthonyn numeron luokkamme WhatsApp-ryhmästä ja kirjoitin viestin:
”Tule kuudelta kirjastoon, jatketaan sitä esitelmää. Paras muuten olla siellä, koska vaikka haluaisinkin tehdä työn yksin, tämä on silti parityö.”
Lähetin viestin. Toivottavasti tuo luupää nyt tajuaisi ilmestyä kirjastoon ajoissa.



Eipä tajunnut. Sovitusta ajasta oli kulunut jo puoli tuntia, mutta kaveria ei vain näkynyt.



Olin jo suunnilleen tekemässä lähtöä, kun herra viimein suvaitsi ilmestyä paikalle.
— Sori, että olen myöhässä. Sain viestisi vasta äsken, Anthony totesi, käveli pöydän luokse ja istui vieressäni olevaan tuoliin.
— Niin, ihan varmasti, tuhahdin enemmänkin itselleni.



Läppärini oli mennyt lepotilaan, joten herätin sen ja näytin Anthonylle, mitä olin kirjoittanut.
— Daamn, kuinka paljon tekstiä oikein aiot kirjoittaa? Anthony ihmetteli nähtyään työn siinä vaiheessa, missä se oli nyt. Huokaisin.
— Tuo on vasta johdanto, ja sekin on pahasti kesken. ME kirjoitamme vielä paljon enemmän tekstiä, jotta työstä tulee hyvä, vastasin toiselle. Sain vastaukseksi hyvin raskaan ja epätoivoisen huokauksen.
— Tuo oli varmaan vitsi… en minä osaa kirjoittaa! Okei, ihan sama, tehdään tämä sitten tuolla tavalla. Mitä minä teen? Anthony kysyi turhautuneisuutta äänessään.
— Etsi vaikka hyllystä joku aiheeseen liittyvä kirja ja lue sieltä tietoja, joita voi käyttää esitelmässä, vastasin. Olin yllättynyt siitä, ettei poika nurissut asiasta tuon enempää.



Anthony kävi hakemassa hyllystä jonkun kirjan ja alkoi lukea sitä samalla, kun minä kirjoitin vielä johdantoa. Vilkaisin sivusilmällä, minkä kirjan Anthony oli valinnut. ”Ihmisen biologia puupäille, osa 6: Näköaisti”. Mieleni teki naurahtaa, mutta en tehnyt niin. Ei yhtään hassumpi valinta. Ainakin toinen edes yritti.
Ehdimme rauhassa tehdä työtä hiukan alle tunnin ajan, kun työskentelynurkan ovelta kuului askelia. Kumpikaan ei nostanut katsettaan työstä, luultavasti tulija oli vain kirjastonhoitaja tai joku vastaava. Tai oikeastaan tulijat, askeleita oli nimittäin enemmän kuin yhdet.
— Hei, Cleveland! Meillä jäi asiat vähän kesken sillä bilsantunnilla!
Ei helvetin helvetti.



Scott ja Jeffrey olivat ilmestyneet kirjastoon. Hieno homma, totta tosiaan! Pyöräytin silmiäni ja jatkoin kirjoittamista. Minä en tähän soppaan puuttuisi, asianomaiset saisivat selvittää tämän aivan itse.
— Mitäpä, jos tunkisit sen kirjan nyt perseeseesi ja tulisit tuonne ulos selvittämään asiat niin kuin mies? Scott uhosi.
— Hei jätkät oikeasti, kaksi yhtä vastaan. Oletteko totaalisen kunniattomia vellihousuja vai muuten vain vitun vajaita? Anthonyn ääni kysyi piikikkäästi.
— Ainahan voit ottaa uuden poikaystäväsi mukaasi, silloin tilanne on ainakin näennäisesti tasapuolinen, ruskeatukkainen Jeffrey kuittasi. Loin pojalle katseen, joka olisi voinut hapattaa litran maitoa piimäksi yhdellä mulkaisulla.



Anthony nousi ylös ja käveli Scottin ja Jeffreyn luokse.
— Älä provosoidu noin ala-arvoisesta käytöksestä, sanahdin Anthonylle kääntäen samalla katseeni takaisin näyttöön. Vaaleatukkainen ei kuunnellut.
— Ensinnäkin, Noah ei ole poikaystäväni, kiitos vain, Anthony totesi vittuilevaan sävyyn.
— Toisekseen, jos te kerran haluatte tapella, niin tapellaan sitten.
Huokaisin. Idiootti. Idiootteja kaikki kolme.
Kaikki kolme poistuivat kirjastosta, ja minä jäin vielä kirjoittamaan työtä. Omapa oli asiansa, joten saivat selvittää sen keskenään. Minä en ottaisi turpaani asian takia, joka ei edes kuulunut minulle.



Fakta oli, ettei minusta heikkoine voimineni olisi edes ollut mitään apua tilanteessa — Scott ja Jeffrey olisivat vain hakanneet minut ensimmäisenä. Toisaalta minua vähän pelotti Anthonyn puolesta, koska kaksi yhtä vastaan oli kieltämättä epäreilua, varsinkin, kun ne kaksi olivat ikäisikseen kunnon bodareita. Jos olisin itse ollut vahvempi, olisin mennyt väliin, mutta en ollut.
En voinut tehdä asialle mitään.
Päätin kirjoittaa työn johdantoa vielä vähän aikaa. Kuitenkin yllättävä kirjoitusinspiraatio iski, ja se vähä aika hiukan venyi. Tajusin ajan kulun vasta, kun kello näytti yhdeksää. Olinkin jäänyt kirjoittamaan työtä yli tunniksi. Olin reilusti myöhässä kotiintuloajastani, ja äiti ja isä luultavasti tappaisivat minut. Kirosin mielessäni itseäni ja typeryyttäni.
Pakkasin tavarani ja lähdin kirjastosta. Luultavasti Anthonykin oli jo lähtenyt kotiinsa.



Miten väärässä olinkaan ollut.



— Jätkä, herätys! Maa kutsuu, kuuleeko Anthony? yritin herättää katukivetykseen hakattua urpoa, joka makasi liikkumattomana eikä herännyt, vaikka ravistelin häntä ja toistin hänen nimeään. Anthonyn kasvojen vasen puoli oli veressä, joka oli peräisin nenästä. Silmät olivat jääneet puolittain auki, mikä sai hänet näyttämään siltä, kuin hänet olisi hakattu kuoliaaksi asti. Tähän siis jo alusta asti epäreilu tappelu oli päättynyt,
Koetin kädelläni pojan pulssia, ja Luojan kiitos, hänen sydämensä löi. Hän myös hengitti, eli minun tulkintani mukaan välitöntä hengenvaaraa ei ollut. Kaveri ei kuitenkaan herännyt, eikä häntä voinut tähänkään jättää. En tiennyt, missä Anthony asui, eikä hänellä ollut puhelinta mukanaan niin, että olisin voinut soittaa hänen vanhemmilleen. Hätäkeskuksen apua en luultavasti tässä tilanteessa saisi, he käskisivät vain ottaa rauhallisesti ja seurata tilannetta.



Silloin sain siihenastisen elämäni luultavasti typerimmän idean. Nostin Anthonyn istuvaan asentoon, heitin tuon toisen käden olkapääni yli ja aloin hyvin vaivalloisesti raahaamaan tätä eteenpäin. Ainoa mieleeni tuleva vaihtoehto oli majoittaa Anthony omaan kotiini täksi yöksi. Eihän häntä voinut uloskaan jättää, voisin saada syytteen heitteillejätöstä, ja sitä en halunnut, en todellakaan. Myös jokin moraalinen puoli minussa tunsi myötätuntoa tajuttomaksi hakattua, joskin ärsyttävää työpariani kohtaan.
Mutta miten saisin sneakailtua sisään talooni tajuton poika mukanani, kun olin jo valmiiksi myöhässä, ja äiti odottaisi kotona tyyliin pesäpallomailan kanssa?
Helvetti sinun kanssasi, Anthony Cleveland.

***

Alun perin mun piti tehdä kaksi osaa, mutta pistinkin kaiken yhteen osaan. Siksi vähän normaalia pidempi osa.

8 kommenttia:

  1. Ooh, loistavaa! Kirjotat tosi elävästi, rakasti tätä kohtaa: "Loin pojalle katseen, joka olisi voinut hapattaa litran maitoa piimäksi yhdellä mulkaisulla." Ei mitään lässytystä katseista jotka voisivat tappaa, vaan erinomainen lausahdus sen tilalla!

    Osa oli kuvallisesti erinomainen, ja niin oli tekstikin. Tykkään yllättävän paljon tästä puhekielisyydestä, se on erinomaisen sopivaa. Ei liian slangia, mutta tällaista sopivaa. Toinen suosikkokohtani oli "— Jätkä, herätys!"

    Scott tai Jeffrey, en tiedä kumpi, mutta tuo valkohupparin poitsu, näytti tosi suloiselta! Ei ollenkaan miltään pahikselta. Tuitui. :D

    Noniin loistavaa, tarinassa edetään! Nyt sitten vaan molemmat pojat nukkumaan ja kauniita unia näkemään. ;)

    Muuta en enää osaa sanoa, mutta erinomaista että kaikki oli yhdessä paketissa eikä mitään miniosia ollut tarjolla. :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! OwO oon myös kieltämättä itse tyytyväinen tuohon lausahdukseen :D en ees tiedä, mistä revin noita.

      Jeffrey on se valkohupparinen :3 se on söpö! Ei ihan niin paatunut kuin Scott.

      Repesin tuolle "nyt sitten vaan molemmat pojat nukkumaan ja kauniita unia näkemään. ;)"-lauseelle! XD todellakin, nukkumaanhan ne meneekin... ainakin menis, jos tarinassa ei tarvitsis noudattaa minkäännäköistä uskottavuutta. :c sääli, ettei ne vielä pääse tekemään mitään syntejä, but wait for it... *kuuemoji*

      Poista
  2. Äääää. Ihana osa! Tykkäsiiiiiin. ♥.♥

    Anthony ja Noah ne yhteen soppii, huomenna mennään pussauskoppiin! :D Kuitenkin Noah pistää Anthonyn nukkumaan sänkynsä viereen, ja sitten se katselee Anthonya silleen "OIH, Anthony on todella komea! ...HETKINEN, mitä helvettiä mä ajattelen :OOO) :D Voin niin kuvitella semmoisen kohdan XD

    Ja mäkin tykkäsin Aryan tavoin noista lausahduksista, erityisesti tuo piimäjuttu jäi mullakin mieleen :D Niin luovasti ajateltu, ah ♥ Voisinpa mäkin omistaa tommosen mielikuvituksen!

    Tää osa oli loistava, ootan innolla seuraavaa! Ihanaa muuten, että sulla tulee näinkin nopeasti osia ulos, tää on niin mahtavan upea tarina! ♥_♥ Mä en kestä, fangirlaan Noahia ja Anthonya ja kohta piirrän niistä jonkun kuvan jossa ne pussailee puiston penkillä :'D ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ää, kiitos paljon! ♥

      Anthony ja Noah ne todellakin yhteen soppii! >:3 mutta ei ihan vielä :c hahaa, mäkin voin niin kuvella tollasen kohdan! :D ehkä pöllin idean, saa nähdä >:D

      Hahaa, ihanaa aiheuttaa muissa fangirl-kohtauksia! :D ♥

      Poista
  3. Uusi OTP on syntynyt. Ehdottomasti. Lämpenis nyt rakastavaiset vaan viel toisilleen *vinkvink* ;)

    Teksti on todellakin ihanan suujuvaa ja sitä on niin mukava lukea - tällä tarkoitan sitä kun joskus tarinoissa teksti menee pitkästyttäväksi (omasta kokemuksesta), mutta tässä niin ei käy. Joten isot plussat sille! Ja kuvat on ihan mahtavasti otettu tarinaan ja saa tarinan tulemaan eloon. :3

    Ja pakko antaa gredittiä tälle mahtavalle vertauskuvalle: ''Loin pojalle katseen, joka olisi voinut hapattaa litran maitoa piimäksi yhdellä mulkaisulla.'' XD

    Mutta tykkäsin siis luvusta todella paljon ja hirvee hinku päästä lukemaan jo seuraavaa!
    Toivottavasti Noahin äiti muuten ei murhaa sitä, koska sittenhän tarinamme ultimaattinen homo joutuisi ihailemaan Anthonyn suuntaan haudasta käsin. QwQ

    Odotan täällä kynsin hampain kaikenlaisia fluffy-kohtauksia ^u^ <3 (just normal fujoshi)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. *lisää kuuemojeita*

      Kiitos paljon! <3 hahaa, ihmiset nyt kovasti tuntuu tykkäävän tosta maitotuotevertauksesta! :D

      Toivotaan, ettei Judy murhaa Noahia ;-;

      Fujoshi-power! ♥ *brofist*

      Poista
  4. Oi, ihanainen osa! Tää tarina etenee juuuuuurikin sopivalla vauhdilla, todella suuri plussa siitä! Se on tosi tärkeetä, ja sä oot onnistunu siinä todella hyvin. You go girl!

    Ja indeed, Noah ja Anthony on OTP! *kuuemojeja täältäkin*
    Voin jo kuvitella, kuinka söpö pari niistä tulee >:) Tosin voin myös kuvitella kaiken sen draaman, mitä mm Noahin äiti tulee aiheuttamaan. Ja kaikki idiootit homofoobikot muutenkin. (Nyyh.)

    Jostain syystä mua hymyilytti kohta, jossa Anthony sanoi, että "Noah ei ole poikaystäväni, kiitos vain". Se kuulosti niin söpöltä, kuin Anthony olisi kuitenkin ollut tästä oletuksesta tosi imarreltu :D <3 En tiedä, se oli tosi suloisesti muotoiltu lause x) Muutenkin toi kohtaus oli kyllä tosi eläväinen, sen kulun pystyi kuvien ja hyvän kuvailun avulla kuvittelemaan melkein todeksi! Tosi taitavasti kirjoitettu - kuten kyllä koko muukin osa.

    Ainoa asia, mikä mua tässä häiritsi, oli noi jokseenkin puhekieliset sanonnat. Tajuan toki, että ne on Noahin tyylisiä ja tarinaa kerrotaan minäkertojassa, mutta esimerkiksi "sneakailtua" otti omaan korvaan. Finglish menee arkikielessä (ja kyllä mä sitä itsekin käytän, vähän liikaakin) mutta kirjoitetussa kielessä se kyllä pisti vähän silmään :D Etenkin repliikkien ulkopuolella.
    Eipä tuo kuitenkaan niin iso asia ollut, ja totta kai tyylinsä kullakin! Oon viettäny liikaa aikaa turhantarkan äikänopettajan seurassa :DD

    Uuuuuuuu, tietty Noah vie Anthonyn kotiinsa >:-) (Ihan niin kuin äiti ei vielä olisi tarpeeksi vihainen). Mutta silti, jee! Nää pojat pistää mut hihittelemään kuin ala-astelaisen tytön, ne on niin söpöjä aaaa! Vaikka eivät vielä ole edes osoittaneet mitään romantiikan merkkejä. MUTTA SILTI! En malta odottaa!

    Tykkään vieläkin tositosi paljon sun henkilöhahmojen luonnista, oot niin taitava tekemään niille toisistaan eroavia persoonallisuuksia. Esimerkiksi Noahin ja Anthonyn kohdalla just kasvatuksen erot tulee niiin hyvin esiin! Voin suorastaan kuvitella, millaisesta perheestä Anthony on kotoisin. Toivoisin oikeastaan, että sitä vielä tässä myöhemmissä osissa valotettaisiin! Haluan saada tulkinnoilleni vastinetta :DD

    Ääh, mun piti lukea ranskan kokeeseen, mutta sitten huomasin, että sulla oli uusi osa... Totta kai se oli pakko päästä heti lukemaan!
    Mun ajatukset juoksentelee ristiin ja rastiin just nyt, enkä saa oikein mistään kiinni. Pahoittelen siis, jos ja kun kommenttini tuntuu jotenkin hieman irtonaiselta ja sekavalta. Mutta innokkaasti jään taas odottelemaan jatkoa, haluan tietää miten tää tilanne etenee >:-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh, kiitos! <3

      OTP! Hahaa, draamaa on todellakin luvassa, mutta sen enempää en spoilaa! :D

      Hitto, toi "sneakailla"-verbi jäi tonne vahingossa/huolimattomuudessa! D: en kirjottaessa keksiny mitään parempaa joten sivuutin sen ja aattelin, et "ei mun tarvii tätä kirjottaa ylös, muistan kyllä korjata sen myöhemmin". Jooh, hyvin muistinkin... :D kiitos kritiikistä!

      Äää, liikaa kehuja, can't handle! *blushh* eikä kommentti ollut sekava, don't worry! :3

      Poista

Malli: Simple Grey Variant © Koodikielellä