L'appel du vide — 1. Do I have to?

— Lähtö on sitten tasan viiden minuutin kuluttua, jotta ehdin viedä teidät kouluun ajoissa.
Äidin ääni oli kohtalaisen vakava ja epäsuoralla tavalla hoputtava. Hän on selvästi pannut merkille, etten syönyt murojani kovin innokkaasti, eikä mitä ilmeisimmin ollut asiasta mielissään.
— Kyllä, äiti, pikkusiskoni sanoi lappaen samalla muroja suuhunsa hurjaa vauhtia. Hän halusi aina olla äidille mieliksi ja noudattaa tämän ohjeita ja määräyksiä niin täsmällisesti, kuin kahdeksanvuotiaalle oli mahdollista.
— Mary, älä puhu ruoka suussa, se on paha tapa. Ja Noah, syö murosi.

Katsoin murolautasta inhoten. Minun ei todellakaan tekisi mieli syödä. Minulla oli aamuisin vain harvoin nälkä, ja vatsassani kiersi.
— Kolme minuuttia. Kulta, syö nyt ne murot, tarvitset energiaa koulunkäyntiin. Katso, kuinka reippaasti Marykin syö, äiti yritti olla kannustava.
— Minulla on hiukan huono olo, sanoin ponnettomasti nostamatta katsettani lautasestani.
Äiti huokaisi raskaasti.
— Älä väitä vastaan. Syö nopeasti edes osa, sekin auttaa jo paljon, äiti jatkoi vielä sinnikkäästi.
Oli minun vuoroni huokaista raskaasti. Pakotin muutaman lusikallisen alas ja vein loput murot keittiöön biojäteastiaan. Pystyin miltei tuntemaan äidin paheksuvan katseen porautuvan selkänahkaani. Hän vihasi ruoan poisheittämistä.
Judy Shepherd oli hyvin voimakastahtoinen nainen sekä ankara, mutta välittävä äiti. Perhe oli uran ohella hänen elämänsä tärkein tukipilari. Lasten kasvatus oli hänelle kuin projekti, jonka piti onnistua hyvin.
Hyvin kasvatettu lapsi ei hyikytellyt ruoan kanssa tai heittänyt sitä roskiin.

Kellon lyödessä täsmälleen kymmentä vaille kahdeksan lähdimme kotoa ja menimme istumaan autoon. Äiti oli luvannut heittää meidät kouluun, vaikka kävimme Maryn kanssa eri koulua. Pari ylimääräistä ajokilometriä eivät kuitenkaan haitanneet äitiä. Hän mieluummin vei meidät kouluun autolla, kuin olisi antanut meidän kävellä yksin kaupungilla. Hänen mukaansa lasten oli vaarallista kulkea yksin, ties mitä kummajaisia voisi tulla vastaan.

Mary selitti iloisena luokkansa projekteista ja siitä, miten hyviä arvosanoja oli taas kerännyt. Äiti kehui tyttöä vuolaasti. Vasta kolmannella luokalla, mutta silti terävämpi kuin kukaan koko perheestä. En itse viitsinyt mainita matematiikan kokeesta, josta olin saanut arvosanaksi 10-. Äiti nimittäin pettyisi, kun hänen 17-vuotias oli tyhmempi kuin lähes kymmenen vuotta nuorempi siskonsa.
Liikennettä ei juurikaan ollut, ihme kyllä, joten ajomatka ei kestänyt kauaa. Äiti jätti ensin Maryn koulunsa pihaan, sitten minut hieman kauempana sijaitsevan lukion pihaan. Emme puhuneet sanaakaan matkan aikana.

Ensimmäinen tunti oli biologiaa. Rouva Kuechler oli opettajaksi ihan mukava, mutta ei koskaan päästänyt meitä helpolla. En ollut koskaan onnistunut saamaan häneltä täyttä kymppiä mistään työstä — aina oli löytynyt jotain viilattavaa.
Luokassa oli saapuessani pari ihmistä, tarkemmin sanottuna Kevin Galloway ja Patrice Britt eturivissä, kumpikin erittäin fiksuja ja aikaansaavia oppilaita. Ehkä jopa samalla aallonpituudella kanssani. En tykännyt oikein kenestäkään luokkalaisestani, mutta Kevin ja Patrice olivat ehkä sieltä vähiten ärsyttävästä päästä.
Vähitellen porukkaa alkoi valua tunnille. Jonkin aikaa luokassa oli melkoinen hälinä, joka keskeytyi rouva Kuechlerin merkistä.
— No niin, ja sitten joka iikka hiljaa. Olemme täällä opiskelemassa, emme missään juorukerhossa, opettaja sanoi kovaan ääneen, jolloin kaikki hiljenivät. Kaikki tiesivät, ettei Kuechlerille ollut viisasta heittäytyä hankalaksi.

Rouva Kuechler istui pöydällään jalat ristissä ja loi katseensa meihin.
— Kuten viime kerralla olikin puhetta, aloitamme tänään niiden kuuluisien ihmisen biologian kolmoskurssin esitelmien tekemisen. Kaikki ovat varmasti kuulleet enemmän tai vähemmän kauhutarinoita juuri tästä työstä, mutta älkää säikähtäkö, ainakaan viime vuoden tuloksia huonommaksi ei yksinkertaisesti ole mahdollista vetää, nainen ilmoitti.
Kaikki olivat kuitenkin enemmän tai vähemmän peloissaan työstä. Ihmisen biologian kolmannen kurssin esitelmä oli luultavasti kaikista mahdollisita projekteista se kaikista suurin arvosanojen murskaaja. Aiheeksi määrättiin aina jokin näköaistiin liittyvä asia. Viime vuoden opiskelijat olivat saaneet tehtävästä niin huonot keskiarvonumerot, että rouva Kuechler oli ollut monta viikkoa kuin sähikäinen.
— Työ tehdään ensisijaisesti parityönä, mutta koska teitä on pariton määrä, muodostetaan yksi kolmen ryhmä. Olen arponut parit, ja kerron ne teille nyt. Kevin ja Sandra, aiheenanne värien aistiminen, Noah ja Patrice, aiheenanne näköaistin solutason mekanismit, ja kolmen ryhmänä Jeffrey, Scott ja Juliana, aiheenanne värinäön heikkoudet ja ongelmat.
Silloin luokan oven kahva painui alas, ja ovi avautui.

— Kas, herra Cleveland suvaitsi jopa saapua paikalle tällä kertaa, Kuechler totesi huvittuneena.
Oli tosiaan ihme, että Anthony ”Ace” Cleveland ylipäätään ilmaantui millekään tunnille. Poika kohautti olkapäitään, virnisti ja meni sitten istumaan ainoalle vapaalle paikalle, joka minun harmikseni sattui olemaan vieressäni. Anthonyn istuessa viereeni nenääni tulvahti selvä tupakan haju. Irvistin huomaamattomasti ja siirsin tuoliani aavistuksen verran poispäin toisesta.

Rouva Kuechler nojasi kädellään pöytäänsä.
— Okei, suunnitelmamuutos. Jeffrey ja Juliana ovat pari, aiheenanne värinäön heikkoudet ja ongelmat. Ja Scott ja Anthony ovat pari, aiheenanne on sitten vaikka silmän taittovirheet, nainen keksi selvästi lennosta.
Scottin suunnalta kuului epätoivoista nurinaa.
— Kysyttävää? Ei? Sitten vain töihin, opettaja käski.

Opettaja lähti hetkeksi luokasta kopiohuoneeseen. Kaikki siirtyivät pariensa viereen, ja olin kiitollinen siitä, että pääsin pois oksettavan tuntuisen tupakanhajun vaikutusalueelta. Aloimme Patricen kanssa lukea kirjastamme kappaletta, jossa kerrottiin näköaistin solutason mekanismeista, ja otimme ylös muistiinpanoja. Onneksi olin saanut parikseni Patricen. Hän panosti koulunkäyntiinsä, ja kun me molemmat tekisimme niin hyvin kuin vain suinkin pystyisimme, esitelmästä ei ehkä tulisikaan täyttä katastrofia.
Keskittymiseni kuitenkin herpaantui, kun viereisestä pöydästä alkoi kuulua kiistelyn ääniä.
— Mitä, jos tekisitkin jotain etkä vain istuisi?
— Paraskin puhuja, et itsekään tee yhtään mitään!
— Ainakin teen tuhat kertaa paremmin kuin sinä!
— Mitä on tuhat kertaa nolla?
Muutkin huomasivat Anthonyn ja Scottin riidan. Scott syytti Anthonya laiskottelusta, mihin poika vastasi piikikkäillä kommenteilla. Scott oli herkästi provosoituvaa laatua, joten soppa oli valmis.
— Turvat kiinni! ärähti takarivissä istuva, punatukkainen Sandra.

Riitapukarit eivät kuitenkaan välittäneet, vaan nousivat agressiivisen oloisina ylös tuoleistaan.

— Miksi minut pakotettiin juuri sinun pariksesi tässä vitun projektissa?! Scott ihmetteli ääneen hyvin provosoituneena Anthonyn kettuilusta.

— Vitustako minä tietäisin, en minä näitä pareja päättänyt, Anthony vänkäsi vastaan.

— Mikä sinun ongelmasi oikein on?! Scott jatkoi.

— Tällä hetkellä eniten ehkä sinä, Anthony kuittasi. Scottin jo valmiiksi naurettavan lyhyt pinna paloi loppuun sillä sekunnilla.

Scott astui askeleen lähemmäksi Anthonya rikkoen näin vaaleatukkaisen henkilökohtaista omaa tilaa. Tämä ärsytti Anthonya suuresti, ja terve itsesuojeluvaisto lensi ulos ikkunasta.
— Haluatko tapella? Scott kysyi jäätävällä äänellä. Jokainen sivustaseuraaja tiesi, ettei Anthonyn nyt todellakaan kannattaisi provosoida Scottia enää yhtään enempää. Poika oli yksi koulun pahimmista riitapukareista, ja vielä paljon vahvempi kuin laihahkon olemuksen omaava Anthony. Nyt olisi siis hyvinkin kannattavaa pitää suu suosiolla kiinni.
— Kisko lapaseen, urpo, Anthony miltei sylkäisi sanat päin Scottin naamaa.
Scottille riitti. Hän ehti juuri kohottaa kätensä ensimmäiseen nyrkiniskuun, kun kuin tilauksesta luokan ovi aukeni, ja rouva Kuechler astui sisään.
— Voi nyt herranjumala teidän kanssanne!!

Opettaja heitti juuri ottamansa kopiot käsistään, harppoi parilla askeleella riitapukarien luokse ja asettui noiden väliin työntäen heidät kauemmas toisistaan. Scott jähmettyi, mutta piti silti murhaavan katseensa Anthonyssa, jonka koko olemus huokui halveksuntaa. Koko luokka tajusi kääntää katseet takaisin kirjoihinsa, koska jos oli yksi asia, jota rouva Kuechler vihasi enemmän kuin riidanhaastajia, niin vieressä pällistelevää yleisöä.

— Aivan uskomatonta! Minä olen poissa viisi minuuttia, ja te kaksi sankaria olette saman tien aloittamassa täällä nyrkkitappelua! NYRKKITAPPELUA! Onko päässänne kenties aivojen paikalla sahajauhoja?! Kuechler tivasi suuttuneen kuuloisena.

— Tuo aloitti! Hän se oli aloittamassa nyrkkitappelua, en minä! Anthony kommentoi. Opettaja kuitenkin hiljensi pojan nostamalla etusormensa pystyyn tuon edessä. Se tarkoitti Kuechlerin kielellä ”nyt jumalauta hiljaa”.

— Minua ei kiinnosta pätkän vertaa, kuka tämän on aloittanut. Te molemmat jatkoitte, joten kumpikaan ei saa minulta minkäännäköisiä sympatiapisteitä! Käsittämätöntä, miten kohta lain mukaan täysi-ikäiset käyttäytyvät kuin pahaiset kakarat! nainen jatkoi raivoa tihkuvalla äänensävyllä.

Kun tilanne näytti rauhoittuneen hieman, rouva Kuechler nosti kämmenensä ohimoilleen.

— Te mokomat aiheutatte minulle päänsärkyä tälläisillä tempauksilla, hän jupisi. Opettaja sulki silmänsä ja hengitti syvään.

— Okei. Koska tämä pari ei selvästi toimi, ei auta muu kuin vaihtaa pareja. Scott tekee työn Patricen kanssa silmän taittovirheistä. Anthony taas menee Noahin pariksi, ja teidän aiheenne on näköaistin solutason mekanismit. Onko tämä nyt toimiva ratkaisu?

Tajusin sekunnin viiveellä, mitä opettaja oli juuri sanonut. Joutuisin Anthonyn pariksi.

Sydämeni jätti lyönnin välistä.

Hyvästi rauhallinen ja ystävällinen työpari.

Hyvästi onnistunut esitelmä.

Hyvästi ensimmäinen kymppi rouva Kuechlerin kursseilta.

Hyvästi äidin hyväksyntä.

***

Joo moi. Lyhyt osa, mutta suunnilleen tämän pituisia nää luultavasti tulee oleman. Tai ei voi tietää. :D