tiistai 2. toukokuuta 2017 | 11.08

L'appel du vide — 11. If the truth has been forbidden


Fiilistelymusaa: > Click! <



Erkanimme toisistamme hitaasti. Siinä kohtaa, missä äsken olin tuntenut Anthonyn lämpimät ja aavistuksen karheat huulet, tuntui nyt pojan kevyt uloshengitys. Silmäni olivat kiinni ja ne avautuivat pikkuhiljaa. Tilanne tuntui absurdilta, halusin samaan aikaan huutaa sekä onnesta että kauhusta. Halusin halata Anthonya tiukasti, niin tiukasti, että se ihan pikkuisen sattuisi, ja samaan aikaan kuitenkin oksentaa kaikki sisuskaluni katukivetykseen pelon ja järkytyksen voimasta. Vatsassa tuntui olevan meneillään perhosten ydinsota. Ehkä kehoni yritti kertoa minulle, ettei tämän pitänyt mennä näin?




Anthonykin avasi silmänsä ja katsoi minua lämpimästi. En hetkeen saanut sanaa suustani, pääni oli luultavasti pahemmin pyörällä kuin koskaan aiemmin siihenastisessa elämässä, enkä juurikaan pystynyt havainnoimaan ympäristöäni. Tasasin hengitystä hetken aikaa ja sain sitten sanottua vain hieman kuiskausta kovemmalla äänellä:
— Olen niin kusessa.
Anthony naurahti. — Niin olet, me molemmat olemme. Niin kusessa, että tekee jo melkein pahaa.



— Mutta ei se haittaa, Anthony sanahti. — Et jää yksin. On syvältä olla yksin liemessä, enkä ole ihan niin kusipää, että jättäisin sinut nyt oman onnesi nojaan.
Hymyilin pienesti hänen jaloudelleen ja aloin sitten miettiä hiukan tarkemmin, millaisen sopan olin juuri keittänyt.



— Voi helvetin helvetti… tämän ei olisi pitänyt tapahtua, ei todellakaan olisi! vaikeroin liikkuessani hiukan vasemmalle, pois Anthonyn otteesta. — Perheeni ei tule sietämään tätä. En voi mennä kotiin, he nirhaavat minut porukalla ja syöttävät piraijoille.
— Ei New Jerseyssä ole piraijoita, Anthony tokaisi tyynesti.
— No vaikka krokotiileille sitten.
— Mistä ajattelit löytää niitäkään?
— Äh, se ei ollut se pointti!



— Okei, myönnetään. Tilanne on aika FUBAR, Anthony totesi ja taputti minua kevyesti selkään.
— FUBAR? Mitä se tarkoittaa? kysyin pitäen katseen edelleen maassa.
— Fucked Up Beyond All Recognition. Armeijaslangia.
— Siinä olet kyllä oikeassa, naurahdin.
— Olen aina oikeassa, vaaleahiuksinen totesi mukamas vaatimattomasti. — Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Vähän matkan päässä on eräs motelli, mennään sinne yöksi ja mietitään sitten, mitä hittoa oikein teemme, hän ehdotti. Nyökkäsin pienesti, olin melkoisen kujalla vähän kaikesta enkä luultavasti olisi laittanut vastaan, vaikka Anthony olisi juuri ehdottanut piraija-altaaseen kävelemistä.



Ja me menimme motelliin. Ruuhkaa ei ollut, oikeastaan meneillään oli melko hiljainen kausi. Huoneet eivät olleet kalliita ja saimme sellaisen nopeasti, vaikka oli jo yö eikä kaduilla liikkunut ristin sielua. Vastaanottovirkailija valloittavine eleineen oli kuin takapuoleen ammuttu karhu, mutta niinhän me kaikki aina välillä.



Huone oli melko yksinkertainen, mutta yllättävän kiva. Tällä kertaa samassa sängyssä nukkuminen rääväsuun kanssa ei ollut ongelma, vaan oikeastaan ihan mukavaa. Ja samalla aivan kammottavaa. En kuitenkaan jaksanut juurikaan ajatella mitään, kunhan olin ja tein, mitä käskettiin. Lastu pieni lainehilla, sellainen olo minulla oli, mutta ei se juurikaan haitannut.



Rojahdin sängylle väsyneenä. Anthony asettui viereeni ja silitti kevyesti hiuksiani. Jos olisin ollut kissa, olisin luultavasti kehrännyt. Tai repinyt hiuksiani silittävän käden irti, en tiedä. Minulla ei ollut energiaa tehdä yhtään mitään, ei osoittaa hellyyttä, mutta ei myöskään tapella päässäni kiljuvaa järjen ääntä vastaan. 99% soluistani huusi, että tämä oli väärin, niin väärin kuin mikään saattoi maailmassa olla, mutta ohitin ne kaikki tyynen rauhallisesti. Halusin vain nukkua.
— Öitä, urpo, sanahdin unisena.
— Öitä, mäntti, Anthony vastasi huvittuneena ja jatkoi hiusteni silittämistä. — Kyllä me tästä vielä selvitään.



Otin vaivalloisesti puseroni pois, ja Anthony teki samoin omalle paidalleen. Ei mennyt kauaakaan, kun tuon suunnasta alkoi kuulua hiljaista kuorsausta. Itse en jostain syystä saanut nukahdettua, en tiennyt, mikä kehoani oikein vaivasi tänään. Olin kuolemanväsynyt ja makasin hiljaa silmät kiinni vatsallani, mutta uni ei vain tullut, ei sitten millään.



Minun täytyi yrittää selvittää hiukan ajatuksiani, ja sitä varten minun piti olla yksin. Motellin uima-allasalueella ei liikkunut ketään, joten kävelin muoviset portaat alas ja asetuin istumaan valkoiselle laatoitukselle altaan reunalle.



Tajusin puoli sekuntia liian myöhään, ettei jalkoja olisi kannattanut laskea normaalin istuma-asennon mukaisesti, mikäli halusi pitää räpylänsä kuivana. Liian myöhäistä nyt, mutta mitäpä tuolla väliä muutenkaan. Se ei ehkä ollut ongelmistani suurin tällä hetkellä.
Totta puhuakseni en tiennyt, mikä sitten oli. Se, että olin vastoin tahtoani mennyt kehittämään jonkinasteista kiintymystä tuohon vaaleahiuksiseen idioottiin? Se, että olin taas enemmän tai vähemmän karkuteillä kotoa? Se, ettei minulla ylipäätään ollut mitään asiaa kotiin enää tämän jälkeen? Se, että jopa niin ymmärtäväisen isänikin kärsivällisyys loppuisi jossain kohtaa, äidistä nyt puhumattakaan?



Mutta mitä hyötyä oli laittaa ongelmia suuruusjärjestykseen? Ei se tosiasiaa muuttaisi. Sitä tosiasiaa, että olin ihan saatanan kusessa, eikä tästä olisi enää paluuta. Ei enää paluuta siihen elämään, joka oli epämukavaa, mutta sentään siedettävää.
Oli helpompaa, kun vihollisena oli pelkästään äiti. Nyt se tuntui olevan koko maailma, minä itse mukaan lukien. ”Tuhoa se, mikä tuhoaa sinut”, mutta entä, jos olet itse itsesi pahin vihollinen?
L’appel du vide, tyhjyyden kutsu. Yhtäkkinen, selittämätön halu tehdä jotain typerää ja vaarallista, joka johtaisi kuolemaan. Altaan pohja näytti kutsuvalta. Kauankohan aikaa kuolema kestäisi, jos onnistuisi pitämään itsensä sinnikkäästi pinnan alla?
Havahduin ajatuksistani askeliin takanani.



— Hei, mitä sinä siellä teet? Anthony kysyi kyykistyessään viereeeni. Hymähdin.
— Kunhan mietin.
— Mitä mietit?
— Elämää, kuolemaa, vähän kaikkea.



— Äh, parempi, että unohdat koko jutun. Ei tässä ole enää mitään järkeä. Ei missään ole enää mitään järkeä. Olisi ollut parempi, jos emme olisi koskaan joutuneet työpareiksi sillä bilsan kurssilla. Kaikki olisi niin paljon helpompaa ja sattuisi niin paljon vähemmän, huokaisin ilmeettömänä tyhjyyteen tuijottaen ja pidin pienen tauon. — Sinä selviät tästä kyllä, mutta minun kohdallani se ei ole niin sanottua.
— Et halua mennä enää kotiisi, eikö totta? Anthony luki ajatukseni.



Nyökkäsin pienesti. Anthony istuutui ja nojasi kädellään maahan.
— Annat yhdelle ihmiselle aivan liikaa valtaa päättää sinun elämästäsi. Kai tiedät sen?
Nyökkäsin hiukan epävarmasti.
— Lopeta se. Päätä, että tästä päivästä lähtien päätät itse, mitä teet, millainen olet ja mitä rakastat. Ja jos joku ei siitä pidä, kansainvälinen käsimerkki toimii hyvin alkajaisiksi. Those who mind, don’t matter. And those who matter, don’t mind.



— Eikä sinun tarvitse enää mennä sinne.
— Miten niin ei tarvitse? keskeytin. — Totta kai tarvitsee, ei minulla ole mitään muutakaan paikkaa. En minä voi teilläkään punkata loputtomiin. Sinulle tämä on ehkä helppoa, ei sinun äitisi ole sellainen, joka mättää sinua henkisesti turpaan, jos et täytä hänen odotuksiaan. Mutta minulle tämä ei ole niin yksinkertaista, että voisin vain yhtäkkiä päättää olla menemättä kotiin.
— Itse asiassa se voi ollakin, Anthony totesi, ihmetyksekseni äänessään vakavuutta.



— Supermarketiin etsitään osa-aikatyöläisiä ja tämän seudun asuntojen vuokrat ovat kohtuullisia. Sellainen elämä ei ole helppoa, mutta jos oikeasti haluat pois kotoasi, ei ole mitään, mikä pidättelisi sinua, poika selitti.
Olin hetken hiljaa ja nostin sitten jalkani ylös vedestä.
— Tuo on itse asiassa erittäinkin varteenotettava ajatus.

***

Yiss, vihdoin! Pahoittelut siitä, että laitoin teidät oottamaan, syytän koulukiireitä ja elämää siitä, että se on bitch. Elämä on sarja epäonnistumisia, ja aina välissä on lyhitä onnellisuuden mainoskatkoja. Nyt ollaan taas ohjelman parissa.
En muista, miten toi sanantarkasti meni, mutta Deadpoolin viisauksia kuitenkin. Mutta toivottavasti tykkäsitte osasta, nyt on taas kunnon drive päällä. :D
Motelli on ladattu täältä: TSR

2 kommenttia:

  1. Jos mä sanoisin aww, niin nyt ois hyvä paikka sille! <3 Ne etenee vihdoinkin! Omilleen muutto tekisi varmasti Noahille hyvää, toivottavasti se onnistuu.

    Kiitos muuten kun mainitsit jo tuossa että mistä motelli on peräisin. Saattaa olla, että mullakin tulee sille käyttöä joskus.

    VastaaPoista
  2. Haha, aww <3 toivotaan, että kaikki menee hyvin.

    Kiitos kommentista! :3

    VastaaPoista

Malli: Simple Grey Variant © Koodikielellä