L'appel du vide — 5. I don't know anymore

Melkein ajoissa! :D lupasin siis yrittää saada tän valmiiks eilen. Mutta hei, parempi myöhään kuin ei milloinkaan?

***

Jätin pyörän pyöräkellariin, menin hissillä ylös yhdeksänteen kerrokseen ja harpoin sisälle asuntoon. Tempaisin oven kiinni perässäni ehkä hiukan kovemmalla voimalla kuin oli alunperin tarkoitus. En jaksanut edes potkaista kenkiä jaloistani, vaan jäin istumaan selkä ovea vasten.

Miksi ihmiset olivat päättäneet keksiä tuollaista hölynpölyä ja sitten levittäneet sitä ympäri koulua? Oliko se heidän mielestään hauskaa? Oliko hauskaa saada meidät kaksi näyttämään perversseiltä kummajaisilta, ihan vain huvin vuoksi? Melko kieroa huumoria, etten sanoisi.
Ja Anthony. Helvetin Anthony. Jätkä oikein sinkosi bensaa liekkeihin heittämällä vain läppää koko aiheesta edes yrittämättä kiistää väitettä.
En silti jostain syystä osannut olla hänelle vihainen. En tiedä, mitä sieniä olin taas syönyt aamupalaksi vai mistä moinen hourailu, mutta en vain jaksanut vihata häntä juuri nyt.
Äh, tyhmä Anthony, häivy ajatuksistani!

Pian ovelta kuului koputus.
— Jätkä, oletko siellä?
Ei voinut olla todellista!
— Mitä haluat? kysyin Anthonylta tuskastuneella äänellä.
— Avaa nyt se ovi, Anthony sanoi oven takaa.
En jaksanut nyt alkaa vääntää tuon teinin mitoissa olevan pikkukakaran kanssa, en vain jaksanut. En jaksanut enää yhtään mitään!

Avasin oven tympääntyneen näköisenä. Oven takana seisoi Anthony kantaen mukanaan punaista kartonkilaatikkoa.
— Anthony, mitä hit-
— Olen Ace, please älä käytä Anthonya, en tykkää siitä nimestä yhtään. Skippasit ruokatunnin, joten olet varmaan nälkäinen. Ja koska tämä episodi johtui osittain minun hölmöilystäni, toin sinulle siitä hyvästä safkaa á la McDonalds, poika sanoi pokerinaamalla. Katsoin häntä hetken tyhmän näköisenä.
— Mitä tämä on? En edes syö mäkkiruokaa, ihmettelin. — Ja olet minulle Anthony.
— Nyt syöt, Anthony totesi ja ojensi laatikon minulle. — Saanko tulla hetkeksi sisään? Lähden kyllä heti kohta.
Kohautin olkapäitäni ja viitoin toisen käymään peremmälle.

Laskin ruokalaatikon olohuoneen pöydälle ja istuin sohvalle. Anthony istui myös.
— Oliko sinulla jotain, mitä halusit sanoa, vai miksi halusit tulla sisään? Kysyin. Anthony oli hetken hiljaa ennen kuin avasi suunsa.
— Joo. Halusin vain sanoa kiitos. Kiitos, ettet jättänyt minua sinne ulos. Moni olisi jättänyt, ja siinä olisi voinut käydä tosi huonosti. Oikeastaan, nyt kun mietin tarkemmin, ei lähes kukaan olisi siinä tilanteessa auttanut, ja vieläpä ottanut siitä hyvästä vastaan omien vanhempiensa raivon. Ehkä oma äitini olisi, ja nyt sinä, Anthony puhui hiljaa katsoen jonnekin tyhjyyteen.
— Hei, eipäs nyt ruveta tunteilemaan. En vain halunnut olla vastuussa, jos olisit vaikka kuollut sinne, en yksinkertaisesti halunnut syytettä heitteillejätöstä, sanahdin väliin.
— Miten vain, Anthony naurahti. — Ne burgerit oli muten tarkoitettu syötäväksi, hän jatkoi sitten ja osoitti laatikkoa pöydällä. Katsoin laatikkoon. Viisi juustohampurilaista. Naurahdin ja otin yhden.

— Millainen äitisi on? kysyin uteliaisuudesta. Anthony kohotti olkapäitään.

— Aika sellainen perusmutsi, mutta ei kuitenkaan ihan. Kaikki opettajat ja muut itseään niin hirveän sivistyneinä pitävät aikuiset aina kauhistelevat äitiä, koska hän on aika erilainen, kuin mitä sanasta ”äiti” yleensä tulee mieleen. Hän ei sovi heidän muottiinsa, mutta on silti kiva, poika selitti.

— Äiti on aika badass, ei ole vielä kertaakaan jäänyt poliisien haaviin, Anthony naurahti. Tässä kohtaa aloin jo vähän ihmetellä.
— Miksi hän joutuisi poliisien kanssa tekemisiin? kysyin.
— Haha, kuitenkin lavertelet jos kerron, Anthony sanoi.
— En olisi laverrellut, mutta ei sitten, sanoin kohauttaen samalla olkapäitäni.

— Silloin joskus aikoja sitten äiti oli onnellisempi ja you know, elinvoimaisempi. Sinä aikana, kun faija oli vielä mukana kuvioissa… mutta ei siitä sen enempää, Anthony sanoi hiljempaa ja käänsi sitten katseensa minuun. — Saanko minäkin kysyä jotain?
Nyökkäsin.
— Miksi vanhempasi ovat niin hullun ankaria? Tai en tiedä, saattaa olla että tulkitsen vain taas mitä sattuu, mutta siltä se vaikuttaa ulkopuolisen silmin, Anthony kysyi.

— Eivät he minun mielestäni ole liian ankaria, mutta ymmärrän pointtisi. En osaa täysin sanoa, mutta luulen, että se johtuu isovanhemmista. Ainakin äidin vanhemmat ovat molemmat jopa pahempia kuin-
Lauseeni keskeytyi, kun kuulin ulko-oven lukon raksahtavan. Sydämeni jätti välistä pari lyöntiä.

— Hei, onko ketään kotona? isän ääni kaikui voimakkaana asunnossa. Mieti kuumeisesti, mitä tehdä, kun pakoreittiä ei ollut ja olin jo valmiiksi korviani myöten sanonko missä.
— Noah?

— Voin selittää, vastasin isäni hämmentyneeseen reaktioon. Se oli valetta. En voinut selittää.
— Etkö sinä ollut kotiarestissa? Äitisi sanoi niin, isä kysyi. Nielaisin. Anthony oli hiljaa.
— Kyllä olen, vastasin häpeää äänessäni. Olin niin kuollut.

Isä naurahti.
— Hei, älä huoli, en aio kannella sinusta. Mielestäni rangaistus on melko kohtuuton, mutta sille en valitettavasti voi mitään. Äitisi kanssa on vähän paha neuvotella, jos hän on vakaasti päättänyt jotain. Judy ei kyllä varmastikaan ilahdu, jos näkee teidät kaksi täällä.
Katsoin isää hämmästyneenä. Tiesin kyllä, että hän oli hiukan lepsumpi kuin äiti, mutta mitä tämä nyt oli?

Kävelin isän luokse.
— Siis… etkö ole vihainen? kysyin.
— Äsh, on sitä maailmassa pahempiakin rikkeitä tehty kuin yksi kotiarestin rikkominen. Jos haluatte, voitte mennä vaikka puistoon tai johonkin. Sanon äidillesi, että sinulla on minun lupani, isä puhui rauhallisesti. Olin vieläkin kuin puulla päähän lyöty.
— K-kiitos, sanahdin hämmästyneen kuuloisena.
— Ilmoittele sitten vähän, missä menet ja pidä puhelin päällä, isä lisäsi vielä.
Nyökkäsin ja viitoin Anthonyn tulemaan mukaan. Lähdimme talosta, kumpikin enemmän tai vähemmän hämmentyneenä äskeisestä.

***

Ai miten niin reissu vähän venyi?
Kello näytti puolta yhdeksää. Olimme menneet puistoon ja puhuneet monta tuntia lähes kaikesta mahdollisesta. Puistossa ei ollut ketään muita, joten saimme puhua rauhassa. Maailmankuvamme eivät tietenkään aina täysin kohdanneet ja välillä keskustelu muuttui jopa väittelyksi, mutta Anthonyn kanssa oli yllättävän mielenkiintoista puhua. Ehkäpä juuri siksi, että hän oli niin erilainen kuin minä. Pääsin välillä omasta kuplastani ulos keskustelemalla myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät olleet samanlaisia kuin minä.
Äiti oli soittanut monta kertaa, mutta olin vain tyynen rauhallisesti laittanut puhelimeni äänettömälle enkä vastannut yhteenkään puheluun.

— Tiedätkös, ei sinua olekaan aivan niin helppoa vihata, Anthony naurahti, kun keskustelu oli tauonnut hetkeksi. Hymähdin.
— Ehkä ei sinuakaan, vaikka oletkin välillä ihan semiärsyttävä, vastasin huvittuneen kuuloisena.
— Saanko kysyä vielä yhtä asiaa? Anthony kysyi aavistuksen vakavampi häivähdys äänessään. Nyökkäsin.
— Miksi otit sen juoruepisodin niin hiton raskaasti? Sehän on vain tyhmä huhu, joka ei ole edes totta. Tai ainakin niin sanoit.
— Koska ajatuskin ällöttää minua, vastasin hiljaa. — Ja mielestäni on loukkaavaa, että ihmiset voivat tosissaan edes kuvitella minun olevan sellainen… no… luonnonoikku, vastasin takellellen.
— Oletko varma, että tuo on oma mielipiteesi? Ettet ole vain sokeasti uskonut, mitä vanhempasi ovat sinulle opettaneet?
En ehtinyt vastata mitään, kun huomasin valonsäteitä puiston toisella laidalla. Jäin katsomaan niitä, ja pian tunnistin niiden aiheuttajan autoksi.

Auto kulki tiellä hiljaa, miltei kävelyvauhtia, aivan kuin etsien jotain.
Sitten tajusin jotain.
Harmaa BMW. Etsimässä jotain.

Olin kusessa.

Mitään sanomatta hyppäsin ylös keinusta, nappasin Anthonya ranteesta ja vedin hänet mukanani viereiseen pusikkoon. Oksat pistelivät, mutta sillä ei ollut nyt väliä.
— Jätkä, mitä sinä teet? Anthony ihmetteli.
— Äiti, vastasin lyhyesti. — Hän etsii minua. Minun on pakko pysyä piilossa, ettei hän löydä minua, kuiskasin.
— Aah, ymmärrän, Anthony kuiskasi takaisin. Hän kääntyi katsomaan oksien läpi sinne suuntaan, mistä olimme äsken juosseet. Täydellistä hiljaisuutta kesti noin minuutin ajan.
— Vaara ohi, hän meni jo, hän sanoi sitten enää hieman normaalia hiljaisemmalla äänellä.

Huokaisin helpotuksesta. Samaan aikaan kuitenkin tajusin, ettei minulla ollut kotiin mitään asiaa.
— Mitä hittoa oikein teen…? ajattelin ääneen katsoen jonnekin tyhjyyteen.
— Muuten ehdottaisin, että tulisit minun kämpilleni täksi yöksi, mutta sinne ei nyt kannata mennä, koska… koska reasons, Anthony mietti ääneen. — Jos olisin sinä, luultavasti välttäisin elävältä viipaloinnin nukkumalla tämän yön ulkona, koska vielä ei ole edes mitenkään jäätävän kylmääkään.
— Nukkumalla ulkona? Eihän siinä ole mitään järkeä, tuhahdin.
— Olen nukkunut usein ulkona, ja siitä selviää kyllä ihan hyvin. Luultavasti äitisi jatkaa päivystyskierrostaan eikä luovuta ennen kuin löytää sinut, mutta en usko, että hän sentään pensaita alkaa koluamaan läpi, Anthony totesi. — Jos välttämättä haluat, voin jäädä vaikka itsekin nukkumaan ulos. Ei minullakaan ole mitään kamalaa hinkua päästä kotiin, hän jatkoi.
— Äh, miten vaan, huokaisin ja menin maahan makaamaan kyljelleni.

Anthonykin meni maahan makaamaan, selkä minuun päin.
— Varoitan sitten, että ulkona nukkuminen ilman makuupussia tai mitään saattaa tuntua melkoisen oudolta ja epämukavalta ensin, mutta siihen tottuu kyllä, Anthony sanahti. Hymähdin jotain vastaukseksi.
— Öitä, Noah, poika sanoi sitten.
— Öitä, vastasin ja suljin silmäni.

***

Kyllä, se juustoburgerijuttu oli typerä, väsyneenä keksitty viittaus eiliseen miittiin ja mäkkireissuun. :D

Ugh, en tykänny tästä osasta ite. Kai tein tän liian kiireellä? Dunno.