L'appel du vide — 6. Place like home

Kuuntelin tätä biisiä aivan liikaa tätä kirjoittaessa, linkkaan sen nyt tähän. 

>Click!<

***

Lämpö.
Yöllä nukahtaessa oli ollut suoraan sanottuna aivan jäätävän kylmä. En ollut aiemmin nukkunut ulkona, joten en tietenkään ollut tietoinen siitä, että lämpötila laskisi aina yöllä, vaikka päivällä lämpötila olisikin kohtuullinen. Nukahtaminen oli ollut miltei mahdotonta. Nyt oli kuitenkin lämmin.

Ja sillä sekunnilla kun tajusin, mistä lämpö oli peräisin, olisin mieluummin ollut missä tahansa muualla, kuin siinä.

Kähean miniatyyriluokan karjaisun säestämänä singahdin ylös kuin vieteri ja jäin istumaan noin metrin päähän Anthonysta. Poika kääntyi vatsalleen ja haukotteli.
— Ai, oletkin jo hereillä, hän totesi tyynen rauhallisena. Katsoin toista järkyttyneenä ja auoin suutani kuin kala, joka oltiin juuri kiskaistu ylös vedestä.
— Rauhoitu, jätkä! Täällä oli vain hiton kylmä, minullakin oli. Enkä raaskinut herättää sinua, nukuit niin sikeästi, Anthony selitti samalla selvästi pidätellen naurua.
— Voidaanko sopia, ettei tätä koskaan tapahtunut? kysyin tulipunaisena. Anthony naurahti.
— Tylsimys! No okei, sovitaan vaan.

Anthony nousi istumaan pitäen samalla katseensa minussa.
— Mikä päivä nyt on? hän kysyi.
— Lauantai, vastasin hieman hämmentyneenä.
— Aah, niin se olikin. Joo. Mitään uutta tietoa porukoistasi? Onko vieläkin verattavissa itsemurhaan yrittää mennä kotiisi? poika jatkoi kyselyään. Kohautin olkapäitäni.
— Suoraan sanottuna luulen, että on. Äiti on yön aikana lähettänyt aika monta melko näennäisen rauhallista ”tulisit-nyt-kotiin”-viestiä, mutta niistä kyllä paistaa läpi se fakta, että hän on vihainen kuin ampiainen. Ja believe me, äiti vihaisena on aika… vihainen, selitin väsyneenä. Aivoni eivät olleet vielä täysin heränneet.

— Sinähän majoitit minut kotiisi yhdeksi yöksi? Anthony kysyi. Nyökkäsin hämmentyneen näköisenä.
— Jos haluat, voit punkata minun kämpilläni jonkin aikaa. Sinne ei eilen illalla luultavasti olisi ollut minunkaan järkevää mennä, mutta nyt varmaan äiti on vähän rauhoittunut. Jos siis tarvitset jotain mestaa missä piilotella, niin se ovi on auki, hän selitti pienesti hymyillen.
— Oikeastiko? kysyin ihmetystä äänessäni. Anthony nyökkäsi.
— Niin että ollaan tasoissa. Ettet myöhemmin voi tulla vaatimaan minulta mitään yllättävää palvelusta vedoten vanhoihin velkoihin, hän sanoi naurahtaen. Naurahdin itsekin.

***

Anthony asui aika kaukana, asuinalueella, jossa en ollut käynyt kertaakaan aiemmin. Täällä ei ollut korkeuksiin kohoavia kerrostaloja, vaan lähinnä rivi- ja omakotitaloja. Päättelin meidän olevan jossain kaupungin länsilaidalla, vaikka olin mennyt reitin kanssa sekaisin jo hyvä tovi sitten.
Saavuttuamme erään vaaleanvihreän puutalon kohdalle, Anthony hidasti askeliaan ja pysähtyi.
— Se ei sitten ole yhtä fancy kuin sinun asuntosi, mutta toivottavasti kelpaa, hän sanahti aavistuksen hermostuneen kuuloisena. — Ai niin, älä säikähdä hajua.
Ennen kuin ehdin kysyä tarkemmin, mistä hajusta toinen oikein puhui, Anthony otti farkkujensa taskusta avaimen ja sovitti sitä etuoven lukkoon. Ovi aukeni raksahtaen.

Asunto oli melko pieni, ulko-ovelta näki olohuoneen ja keittiön kokonaan. Ilmassa leijaili kevyt, makeahko haju, josta en tiennyt, mitä se oli. Ehkä jokin eksoottinen yrtti?
Keittiön tuolilla istui pöytään nojaten nainen, ehkä noin 35-vuotias. Ainakin reilusti nuorempi kuin oma äitini. Nainen istui rennon näköisenä tuolilla, mutta kasvojen ilme kieli kaikesta muusta kuin rentoudesta. Siitä, kun Anthony avasi oven, meni pari sekuntia siihen, että nainen käänsi katseensa ja hänen silmänsä levisivät.
— Anthony, missä olet ollut? Et ole ollut kotona toissapäivästä lähtien! Ja mitä nuo mustelmat ovat?nainen ilmeisesti yritti huudahtaa, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, jolloin lause oli vain käheä kuiskaus. Hänen äänensä oli karhea, karheampi kuin mitä hänen ulkonäöstään olisi voinut päätellä aluksi päätellä.

Anthony heitti kengät jalastaan eteiseen ja asteli muutaman askeleen lähemmäs naista. Tein samoin, paitsi että en heittänyt kenkiäni, vaan asetin ne siististi eteiseen.
— Joo joo, sori äiti. Olen ollut… vähän kaikkialla. Riittääkö tieto siitä, etten tehnyt mitään erityisen tyhmää enkä päässyt hengestäni? Ja nämä mustelmat… ne ovat vain jälkiä pienestä… välienselvittelystä, Anthony selitti vaivaantuneena.
— Selvä, puhutaan siitä sitten joskus myöhemmin, nainen sanahti ja katsoi sitten minua. — Onko hän ystäväsi?

— Päivää, olen Noah, Noah Shepherd. Olen Anthonyn… ystävä, sanoin hiukan epäröiden. Voisinko kutsua Anthonya ystäväkseni? En tiedä. Sovitaan, että voisin.
— Olen Whitney Cleveland, Anthonyn äiti. Hauska tavata, nainen esittäytyi hymyillen.
— Ace, ei Anthony… , Anthony mutisi.

Jäin katsomaan hetkeksi Whitneyn kasvoja. Naisen silmät punoittivat hiukan. Olikohan hänellä silmätulehdus? Tai roskia silmissä?
Katsahdin sitten ympärilleni, ja olin pian varma, ettei kyse ollut mistään silmätulehduksesta.

Keittiön pöydällä lojui luottokortti, pari läpinäkyvää Minigrip-pussia sekä erilaisia, ilmeisesti itse käärittyjä sätkiä. Ikkunaa peitti valkoinen verho, jonka läpi näkyi muutamia ruukkuja, joiden kasvit olivat vasta itämisvaiheessa. Tarkoittiko tämä, että…?

Whitney selvästi huomasi hämmästykseni, ja naurahti vaivaantuneesti.
— Olette varmaan väsyneitä. Suihku on tässä alakerrassa heti portaiden alapäässä, ja jääkaapista saa hakea ruokaa milloin vain. Ja mitä tulee näihin… tavaroihin… älä säikähdä, en ole mikään diileri tai huumeparoni… tämä on vain tälläinen… harrastus, nainen takelteli naurahtaen lopussa.
Nyökkäsin epäröiden. Minne hittoon olin oikein tullut? Pitäisikö tästä ilmoittaa poliisille?

***

Kello näytti melkein kahtatoista illalla. Anthony oli mennyt suihkuun, minä taas istuin jäykkänä sohvalla ja katsoin TV:stä jotain dokumenttia, joka kertoi jostain uudenaikaisista lastenkasvatusmetodeista. Anthony oli lainannut minulle pyjamaa, ja näytin lievästi sanottuna naurettavalta, mutta en valittanut.
Whitney käveli keittiöstä olohuoneeseen ja katsahti TV:hen.
— Sopiiko liittyä seuraan?
Nyökkäsin, ja nainen istui sohvalle, huomattavasti rennommin kuin minä. Hänen silmänsä punoittivat taas hiukan. Hän oli tainnut käydä polttamassa uuden sätkän.

Hetken oli hiljaista. Katsoimme molemmat dokumenttia, jossa nainen paraikaa selitti uusimmista tutkimustuloksista, lapselle optimaalisesta kasvatusympäristöstä sekä tehokkaimmista kurinpitomenetelmistä. Whitney huokaisi.
— Hohhoijaa, eihän tuossa nyt ole mitään järkeä. Tunkekaa hanuriinne kaikki optimaaliset laskelmanne, hän kommentoi huvittuneena. — Rauhaa, rakkautta ja yhteisymmärrystä, niillä se maailma pyörii eikä tälläisellä schaissella.
— On noilla ihan hyviä pointteja, sanahdin.
— Ehkä, mutta nuo ihmiset, jotka ovat olevinaan niin viisaita ja tietävänsä kaiken, väittävät jonkin yksittäisen rangaistusmetodin olevan kovinkin tärkeä sen kannalta, millainen aikuinen lapsesta kasvaa. Ehei, ei se niin mene. On olemassa vain kaksi oikeasti merkittävää asiaa. Rakkaus ja arvostus, ne ovat ne asiat, joilla on väliä, kaikki muu on toissijaista, nainen jatkoi julistustaan.

— Jos äitinä olo on minulle jotain opettanut, niin sen, että lasta pitää kunnioittaa ihmisenä, vertaisenaan, ja rakastaa, vaikka hän ei käyttäytyisikään aina täydellisesti. Huono numero kokeesta tai jälki-istunto tunnilla pelleilystä, whatever. Myös huonot asiat ovat osa elämää, ja kyllä lasten pitää antaa olla lapsia. Lastenkasvatus ei ole mikään projekti, jonka on pakko onnistua. Se on pikemminkin matka, tie ilman karttaa, josta ei koskaan tiedä, mitä se tuo tullessaan, Whitney selitti hiukan sekavan oloisena.
Naisen puheet saivat minut miettimään omia vanhempiani. Lastenkasvatus ei ole mikään projekti, jonka on pakko onnistua. Ainakin äidille se selvästi oli.
— Katso vaikka Anthonya. Hän ei juurikaan menesty koulussa tai käyttäydy aina hyvin, mutta on pirun onnellinen. Hän kunnioittaa itseään, koska häntä on aina arvostettu kotona. Vaikka koti on rikkinäinen, se voi olla silti rakastava…, Whitney jatkoi hivenen sekavaa selitystään, muuttuen loppua kohti aavistuksen vakavammaksi.

— Miksi hän ei halua itseään kutsuttavan Anthonyksi? Onko siinä jokin juttu? kysyin hiukan epäröiden. Whitney mietti hetken.
— En ole aivan täysin varma. Luultavasti se johtuu siitä, että hänen isänsä nimesi hänet sillä nimellä.
Hämmästyin hiukan. En oikein tajunnut, miksi se häiritsi Anthonya.

— Se vain… jos Billy ei olisi koskaan lähtenyt, asiat olisivat nyt luultavasti toisin. Mutta hän teki ratkaisunsa ja lähti vain eräänä päivänä jälkiä jättämättä, eikä Anthony oikein koskaan sulattanut asiaa, Whitney selitti nyt hiljempaa. Kuuntelin sanomatta sanaakaan.
— Emme ole näiden vuosien aikana paljoakaan puhuneet tapauksesta, se on Anthonylle aika arka paikka. Suosittelen, että vältät kysymästä aiheesta häneltä. Mitä tulee ihmisten lukemiseen, en ole mikään ekspertti, mutta näen kyllä, milloin jotkut haavat eivät ole kunnolla parantuneet.
En osannut sanoa mitään, en yksinkertaisesti mitään. Tyydyin nyökkäämään pienesti.

Whitney vei käteensä vaivihkaa yhteen, minkä seurauksena huomasin naisen vasemmassa nimettömässä sormuksen.
— On luultavasti aika lapsellista ajatella näin, mutta jokin pieni osa minussa uskoo, että ehkä jonain päivänä Billy vielä palaa, hän naurahti. — Toivon sitä myös Anthonyn takia, että hänen ei tarvitsisi kantaa sellaista epätietoisuuden aiheuttamaa taakkaa jatkuvasti mukanaan. Hän on kuitenkin vasta poika…
Hymähdin. Sanoja ei ollut.

Pian kylpyhuoneen ovi avautui, ja Anthony tuli ulos. Hän lähti kävelemään ylös portaita.
— Menen nukkumaan. Noah, voit sitten nukkua vaikka minun huoneessani, kun päätät mennä nukkumaan. Öitä, hän huikkasi väsyneenä. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut keskusteluamme. Ihan hyvä niin.
— Minäkin taidan mennä nukkumaan. Öitä, sanahdin sitten itsekin.
— Hyvää yötä, Whitney vastasi nyt pirteämmin.
Kävelin Anthonyn perässä yläkertaan, joka oikeastaan koostui pelkästään hänen huoneestaan.

Anthony istui sängylleen ja kävi makuulle. Jäin seisomaan vähän matkan päähän tyhmän näköisenä.
— Missä voin nukkua? kysyin epävarmana.
— Missä haluat. Lattia saattaa olla ihan semiepämukava ja sohva vähän pieni, mutta miten itse haluat. Myös patjalla on tilaa, en pure päätäsi irti, Anthony naurahti.
— Okei, ängen sitten sinne, naurahdin takaisin.
Anthony sammutti kattovalon, minkä seurauksena huoneeseen laskeutui hämärä.

Istuin sängynkulmalle ja vein käteni niskani taakse. Anthony makasi vatsallaan ja haukotteli.
— Hei… mehän sovimme, että se, mitä tapahtui puistossa… sitä ei koskaan tapahtunut? kysyin vaivaantuneena.
— Jep, niin me sovimme, Anthony vahvisti hiukan hämmästyneen kuuloisena.
— Päteekö se sääntö, jos se sama tapahtuu uudestaan? esitin jatkokysymyksen.
— Mitä tarkoitat? Anthony kysyi naurahtaen. Hän luultavasti aavisti jo, mutta halusi minun sanovan sen itse.
— Minulla on kylmä, sanahdin huvittuneena.

— Okei. Tätä ei siis koskaan tapahtunut?
— Jep. Ei tapahtunut.

***

Ottakaa vielä loppuun meemi, jonka meme service Ritsu/Nagisa loihti ennen osan julkaisua, kun menin paljastamaan evil planejani kuvan muodossa. En siis ainakaan käkättänyt tuolle viittä minuuttia putkeen.

Jooh. Vähän nopea tahti ehkä (?), mutta toisaalta noiden kahden olis syytäkin laittaa jo vähän vauhtia. :D

Idea Whitneyn luonteeseen ja elämäntapaan tuli oikeastaan vasta vähän ennen kun aloin kuvaamaan. Alkuperäisajatus oli aivan toinen, mutta tein nyt näin. 

Aloin muuten vihdoin oikeasti panostaa siihen, että muokkaan jokasta kuvaa vähän. Oliko näissä kuvissa liikaa tai liian vähän muokkausta teidän mielestä? C: