L'appel du vide — 13. Love me like there’s no tomorrow

A wild ending chapter has appeared! Will you catch it?

> fiilistelymusaa ♥ <

— En vittu jaksa enää. En yhtään.
Anthonyn värisevä ääni ja vihaisen kuuloiset nyyhkäykset täyttivät yksiöni hiljaisuuden. Hänen tärisevä kehonsa nytkähteli itkun tahdissa. Vuosien ajan kerätty katkeruus raivasi tietään pojan välinpitämättömän ulkokuoren läpi sellaisella voimalla, jollaista en olisi koskaan osannut odottaa.

En tiennyt, mitä siinä tilanteessa olisi viisasta sanoa, vai olisiko parempi pitää suu kokonaan kiinni. Anthonyn äiti oli joitain kuukausia aiemmin maininnut minulle Billystä, joka oli lähdöllään särkenyt poikansa sydämen, mahdollisesti loppuelämäksi. Silloin olin muodostanut mielessäni jonkinlaisen käsityksen siitä, millaista kivun taakkaa Anthony kantoi joka päivä — ja tämä äskeinen näytös todisti, miten vähän hajua minulla oli asiasta todellisuudessa ollut. Silitin toisella kädelläni pojan käsivartta, toinen hyväili hänen hiuksiaan.
— Haluatko puhua siitä? kysyin sitten varovasti. Tunsin Anthonyn kohauttavan olkapäitään. Niiskaukset loppuivat hetkeksi.

— Mitä puhuttavaa tässä on? Kaikki on vain paskaa. Ei kummempaa, hän yritti kuulostaa tyyneltä, mutta murtui pian uudestaan kyyneliin. — Kuinka se jätkä kehtaa? Tein niin järjettömästi töitä unohtaakseni sen typerän naaman, ja sitten yksi keksii tuommoista.
Pysyttelin hetken vaiti ja vedin Anthonya lähemmäs itseäni. Toisen keho tärisi yhä.
— Haluatko levätä? kysyin hiljaisella äänellä. Poika nyökkäsi pienesti.

Asetuin istumaan sängyn laidalle ja hellästi vedin Anthonyn syliini.
— En vain voi ymmärtää. Se kusiainen otti ja häipyi kaupungista, pysytteli poissa seitsemän pitkää vuotta ja hommasi siinä välissä jonkun uuden perheen. Ja nyt kun se tuli takaisin, se yritti vielä jollain paskatekosyillä selittää tietään ulos tästä. Aneli kuuntelemaan. Ja vitut, hän purki ääni väristen ja piti pienen tauon.
— Sori. En tiedä, mikä ihmeen heikkoilupäivä minulla tänään on. En yleensä kitise tällä lailla asioista, blondi naurahti kuivasti ja yrittäen näyttää vahvalta katsoi minua vettyneillä meripihkasilmillään. Sydämeeni sattui.
— Pää kiinni. Kaikella rakkaudella, Ace. Ei tuo ole mitään kitinää, vaan inhimillistä kipua, mutisin. Toinen hymähti, sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne taas.

— Noah, miksi kohtelet minua niin nätisti? Anthony kysyi hiljaisella äänellä, joka oli tuskin kuiskausta kovempi. — Olet helvetin kusessa, ja se on minun syytäni. Vedit takiani sellaisen stuntin siellä kaupassa, että voit hyvin saada potkut.
Hymyilin pienesti ja silitin kevyesti Anthonyn kaulaa peukalollani. — Eiköhän pomoni ymmärrä. Oli hätätapaus. Ei se kenkää anna noin vähästä.

Pieni hymynkare kiiri blondin huulille.
— En ansaitse sinua, hän naurahti yhä itkuisella äänellä. — Ei kukaan ansaitse.
— Paraskin puhuja! Itse hommasit itsesi tehohoitoon ja toisen silmäsi lähes sokeaksi, kun silloin aikanaan yritit auttaa minua pakenemaan poliiseja isäsi autonromulla. Muistuuko? kysyin virnistäen. Meripihkasilmiin syttyi lämpö.
— Siitäkin on kohta kolme kuukautta. Jessus, miten nopeasti aika menee, Anthony vastasi kasvoillaan pieni, vino hymy. — Niin, aiemmin harmittelin sen auton kohtaloa. Se oli sellainen konkreettinen muisto faijasta. Mutta nyt tiedän, että se sai arvoisensa lopun sillä, että siitä tuli rusina.
En voinut kuin nauraa Anthonyn kommentille. Tyypillistä sarkasmia jopa suuren surun keskellä. Samalla hetkellä puhelimeni kilahti viestin merkiksi.

Avaamattomia viestejä oli puhelimessani kaksi. Ensimmäinen oli äidiltä, eikä se yllättänyt. Toisen luettuani ensimmäinen reaktioni oli joko nauraa, kiroilla tai hypätä ikkunasta läpi.
— Tilanne perkelöityi, totesin lyhyesti. Anthony katsahti minuun säälivä katse silmissään.
— Lue ääneen, hän ehdotti. Huokaisin syvään ja aloin lukea viestiä:
— Noah, muutaman mutkan kautta kuulin tämänpäiväisestä. Mitä oikein ajattelit? Henkilökohtaiset kaunat pidetään poissa työpaikalta. Rikoit useampaa ohjesääntöä tänään. Et puuttunut tiloissamme tapahtuvaan pahoinpitelyyn saati soittanut poliiseja. Tämän lisäksi lähdit vuorostasi omin lupinesi lähes kolme tuntia etuajassa. Sentään lukitsit liikkeen ovet mennessäsi. Tässä tilanteessa ei asiasta enää keskustella: ei tarvitse tulla enää huomenna töihin.

Laskin puhelimeni sängylle, nousin ylös ja avasin ikkunaa hieman. Ehkä raitis ilma auttaisi. Nojasin seinään ja yritin olla itkemättä.
— Hevonpaskaa, Anthony ynähti maatessaan sängyllä. Nyökkäsin pienesti.
— Kaikki on tänään juuri sitä. Mistä minä nyt keksin uuden työpaikan? Vuokranmaksupäivä on reilun viikon päästä, parahdin hiljaa.

— Olen niin väsynyt. Kaikkeen. Tuon työn takia en nukkunut viikkoihin kunnolla, kouluni kärsi ja jouduin sietämään asiakkaiden perseilyä. Mutta sain sillä sentään vuokran maksettua. Ja se toimi hyvänä harhautuksena kaikelle muulle paskalle, kuten äidin jatkuvalle viestittelylle.
Kuulin Anthonyn nousevan istumaan sängyllä.
— Mitä se tällä kertaa keksi? hän kysyi. Niiskaisin.
— Eheytysleirejä. Se ei voi pakottaa minua menemään sellaiselle, mutta kyllä se sitkeästi yrittää.

Mitään sanomatta Anthony nousi ylös sängyltä, käveli viereeni ja veti minut syleilyynsä.
— Noah, olen niin pahoillani, hän sanoi hiljaa. Niiskaisin.
— Ei mene perheasiat nyt hyvin meillä kummallakaan, hän lisäsi.
— No ei todellakaan. Tai mitkään muutkaan asiat. Kaikki menee päin helvettiä, mutisin toisen olkapäätä vasten. — Pystyisin tähän, jos vain omat asiani olisivat huonosti. Sama se, jos duunin menettämisen myötä lennän vihdoin ulos koulusta ja muutan sitten spurguksi sillan alle. Mutta en kestä sitä, että myös sinuun sattuu.

Anthony painoi otsansa vasten omaani ja oli hetken hiljaa.
— Voi Noah… miten toivoisinkaan, että voisin sanoa tuohon jotain lohduttavaa. Että kaikki kyllä järjestyy. Mutta totta puhuen en enää tiedä. Tämänpäiväisen jälkeen en osaa sanoa, miten me pärjäämme täällä. Sinä talousvaikeuksissa ja perheesi ristitulessa… minä samassa kaupungissa isäni kanssa.
Nieleskelin kyyneleitä ja mietin. — Voisimmepa vain paeta. Karkuun tätä aivan kaikkea. Mutta minä yritin jo, lähdin porukoiden luota kokonaan. Se ei auttanut, vastasin tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Anthony mietti hetken.
— Ehkä… et vain paennut tarpeeksi kauas. Mitä jos lähtisimme lopullisesti?

— Ace, en tee kanssasi kaksoisitsemurhaa, tokaisin kuivasti. Anthony virnisti.
— Pönttö, en minä sitä tarkoittanut. Olen hullu, mutta en idiootti, hän naurahti kevyesti ja vakavoitui sitten uudestaan. — Minulla on kavereita Länsi-Virginiassa. Pakataan välttämättömyydet matkalaukkuun ja myydään kaikki loppu, mikä vain irti lähtee. Viikon päästä ollaan lentokoneessa. New Jersey saa haistaa paskan. Samoin kuin Judy Shepherd, Billy vitun Cleveland ja kaikki muutkin, jotka ikinä satuttivat meitä.
Olin hetken hiljaa. Puntaroin. Sitten rikoin hiljaisuuden.
— Meidän täytyy päästä täältä pois. Vaikka se olisi viimeinen tekomme.

---

En ollut koskaan ajatellut, että maailman kaunein asia olisi Shenandoah-joki ensilumen sataessa, hiutaleiden sulaessa sen sinisenä laineilevaa pintaan.

Kaikki yhteydet vanhaan elämään New Jerseyssä oli katkaistu. Täältä, yli 700 kilometrin päästä kukaan ei osaisi meitä etsiä. Ottaisimme itse yhteyttä heihin, jotka jätimme taakse – mikäli joskus kokisimme sen tarpeelliseksi. Joulukortit lähettäisimme ainakin Whitneylle, isälleni ja Marylle. Anthony olisi halunnut lähettää Billylle ja äidilleni paketissa hevosenpaskaa viereiseltä tallilta, mutta minä sain hänet vakuutettua siitä, että radiohiljaisuus olisi kenties tehokkaampi, tai ainakin sivistyneempi taktiikka.

Anthony maalasi siltoja ja myi pieninä annoksina pilveä teineille, jotka halusivat kapinoida vanhempiaan vastaan. Siinä sivussa hän kävi koulua, jos jaksoi. Minä luin loppukokeisiin ja annoin pianotunteja parille alakouluikäiselle lapselle. Iltaisin katsoimme roskarealitya ja tunsimme itsemme normaaleiksi ja hyvätapaisiksi kansalaisiksi.

Elämä kulki päivä kerrallaan. Rahaa tuli mistä tuli, mutta vanhan, pienen puutalon vuokra saatiin aina maksettua. Joskus työpäivät olivat perseestä ja koulu tylsää, joskus Anthonya yritettiin huijata kauppojen yhteydessä, joskus hiiret juoksentelivat estoitta talon nurkissa ja söivät kuivakaapin jauhot ja ryynit. Mutta tämä lähes täysin tuntematon osavaltio ja sen pienessä kaupungissa sijaitseva puuhökkeli tuntuivat enemmän kodilta, kuin mikään oli siihenastisessa elämässä tuntunut.

Oliko riski karata osavaltiosta ihmisen kanssa, jonka oli tuntenut kunnolla vasta muutaman kuukauden? Aivan ehdottomasti. Kaduinko harkitsematonta toimintaani? En oikeastaan.
Kasvaisimmeko aikanaan yhdessä koiranputkea vai eroaisimmeko huomenna? Kukaan ei voisi sitä tietää, ja saatoimme vain antaa ajan näyttää. Siihen asti halusin päivä kerrallan seistä sen vierellä, josta eniten välitin.

Ja kun lumi verhosi maan valkeaan huntuunsa, kylmyys puski läpi talon nurkista ja hiljaisuuden rikkoi vain takkatulen hiljainen rätinä; sitä hetkeä Anthonyn sylissä minä en vaihtaisi mihinkään.

Tomorrow, God knows just where I'll be
Tomorrow, who knows just what's in store for me
Anything can happen
but we only have one more day together
Just one more day forever, so

Love me like there's no tomorrow
Hold me in your arms, tell me you mean it
This is our last goodbye and very soon it will be over
But today just love me like there's no tomorrow


Fin ♥

***

First of all: kyllä, se olen minä, yli kahden vuoden blogihiljasuuden jälkeen! Oon pistäny itteni karanteeniin flunssaoireiden takia, ja tässä oli nyt hyvin aikaa avata Sims 3 ekaa kertaa järjettömän pitkään aikaan. Se piti asentaa uudestaan tässä välissä ja mun Iltahuvit-lisäri hukku jonnekin, joten se varsinainen, Bridgeportissa oleva tarinatallennus, jossa oli kaikki lavastukset, ei auennu ollenkaan. Mun piti pistää tän tarinan alkuperänen tallennus toiseen kaupunkiin ja rakentaa esim. Noahin yksiö kokonaan alusta. Mut oli worth it!

Second of all: uuden osan tekeminen ei sinänsä ollu uus idea. Tajusin jo joskus 2018 alussa, että tätä tarinaa pitää joko jatkaa, tai sit se pitää saattaa loppuunsa kunnolla. Mutta matkassa oli mutkia. Aloin jotenkin kai kasvaa ulos simstarinayhteisöstä, kun ylipäätään ihmiset kirjotti enää vähemmän kun ennen. Mikä on musta tosi sääli, koska simstarinat on oikeesti niin kiva taiteenmuoto! Onneks on vielä jonkun verran aktiivisia tarinoita. On ihanaa, että vaikka ns. simstarinoiden kultakausi saatto jo mennä, silti ihmiset vielä jaksaa tehdä niitä. ♥

Third of all: jatkosta mun on tosi vaikeeta sanoa mitään. To be honest, kun avasin Simsin, mulle iski ihan järjetön nostalgia ja kaipuu tätä harrastusta kohtaan. Luin vanhojen osien kommentteja ja suunnilleen pyörin mun työtuolilla, kun ne oli niin kivoja. Haluaisin jatkaa tätä blogia, mutta en tiedä, lukeeko tätä kukaan, ja että kuinka tervetullut oon esim. Simsta-foorumille. :D mut aika näyttää! Voi olla, että Noah ja Anthony jatkaa elämäänsä uudessa tarinassa, voi olla että tulee kokonaan uus tarinainspiraatio, voi olla että tää jää blogin viimeseks postaukseks. Who knows? Toistan itseäni, mutta aika näyttää. uwu